Kolmen vuoden takaisen The Next Day -kiekon äkillisestä ilmaantumisesta asti David Bowien ympärillä on vellonut revivalistinen
hype. Artistin 69-vuotispäiväksi osutettu ★ (eli Blackstar) -levyn julkaisu oli ennalta yksi musiikkivuoden merkittävimpiä tapauksia heti sen alkuun. Suurempi pommi räjähti kuitenkin vain kolme päivää myöhemmin suru-uutisen muodossa: popkulttuurin ikoni oli kuollut syöpätaistelun uuvuttamana.
Blackstar on uljas ja kauaskantoinen muistomerkki, joka tulee osaltaan kannattelemaan hehkutusta vielä pitkään. Albumilla on jännittävä ja tuore yleisilme ja se muistuttaa Bowien olleen paitsi nerokas taiteilija, myös mestarillinen lainaaja sekä delegoija. Levyn bändi koostuu newyorkilaisista jazz-muusikoista. Isoimpiin sivurooleihin nousevat saksofonisti ja huilisti Donny McCaslin sekä hiphopin ynnä muun modernin rytmimusiikin päälle ymmärtävä rumpali Mark Guiliana.
Soittajat ovat kertoneet Bowien esittelemien kotidemojen käsittäneen vahvan näkemyksen Blackstarin biiseistä, mutta improvisaatiollekin annettiin studiossa tilaa. Jazz on yksi albumin ulottuvuuksista, vaan ei suinkaan ainoa. Esimerkiksi näyttämömusiikki, krautrock, uuden aallon pop ja elektroninen musiikki Kraftwerkista Aphex Twiniin lukeutuvat muihin.
Nyt hän on palannut tähtitaivaalle jättäen jälkeensä valtavan ja pysyvän tyhjyyden tunteen.
Vaikka modernimpiakin vaikutteita Blackstarilta löytyy, ilmaisee Bowie kokeelliset ambitionsa isähahmon ottein. Tärkeintä albumilla on vaivaton asettuminen artistin ominaisimmalle aaltopituudelle. Levyn lähimmät sukulaiset Bowien tuotannossa ovat Station To Station (1976), Berliini-trilogia (1977–1979) ja Outside (1995).
Tony Viscontin visiota on jälleen tarvittu. Värisyttävä äänikuva on olennainen osa albumia. Blackstar säteilee samanlaista mystiikkaa kuin Scott Walkerin myöhemmät tuotokset.
Suorempi lähestymistapa ja riisutummat versiot olisivat heikentäneet lopputulemaa kovasti, vaikka Bowien sävelkynä onkin ollut suhteellisen terävänä. Paitsi tajunnanvirtaa, levy sisältää myös pop-sensibiliteettiä.
Blackstarin aloittava nimikappale on albumin arvokkain raita ja hurja nousu rauhattomien rytmien ja sinkoilevien sävelkulkujen maailmaan. Dollar Days ja I Can’t Give Everything Away muodostavan pehmeän laskun sieltä pois. Levyn päätöskappaleella Bowien äänen vibrato on erityisen koskettava ja kitaristi Ben Monderin soolo kuulostaa kerta kerran jälkeen paremmalta.
Lyriikoita on turha tarkastella jälkiviisaasti, Bowie laulaa nousuista ja tuhoista sekä elämästä ja kuolemasta kuin milloin tahansa. Sanoitukset ovat silti oma kiehtova kysymyksensä, kun vanha mutta virkeä postmodernisti herättelee kuulijaansa viittauksilla Anthony Burgessiin tai 1600-lukulaisiin tragedioihin. Runollisten tekstien keskellä törmää toistuvasti rivouksiin.
David Bowie oli täällä vain käymässä. Nyt hän on palannut tähtitaivaalle jättäen jälkeensä valtavan ja pysyvän tyhjyyden tunteen. Eräs kaikkien aikojen vaikutusvaltaisimmista rockmuusikoista ei tehnyt poistumisestaan suurta numeroa, mutta pudotti mennessään todella vaikuttavan levyn.
