Korpiklaanin julkaisutahti pysyy yhä tiiviinä, ja kaipa siksi bändi jatkaa uudella levyllään tasan tarkkaan samalla linjalla kuin Tervaskannolla (2007). Bändin rivakka folkmetalli putoaa sujuvasti, mutta pian alkaa ihmetellä kappaleiden hengettömyyttä, jota yhtye toki pystyy peittämään ansiokkaalla soitolla ja kappaleiden sovituksilla.
Korpiklaanin ansalangat ovat kireällä, mutta metsäläiset ovat jättäneet ansaraudat laavulle eikä tällä karhunkierroksella pesiä kerta kaikkiaan löydy. Kansanmusiikkipohjaiset melodiat nimittäin eivät pysty kohottamaan tuntoja soiton rivakkuuden tasolle. Bändi ei ole myöskään pystynyt selvittämään identiteettikriisiään. Yhä osa ralleista vetäistään englanniksi, mutta onneksi ne ovat selvää vähemmistöä, koska niiden lauluosuudet herättävät lähinnä myötähäpeän tunteita, niin tyylikeinoja kuin ehkä ovatkin.
Korven kuningas enteilee pahasti ideoiden loppumista. Korpiklaani lähti kokeilemaan, onnistui ja näyttää nyt jämähtäneen paikalleen. Korpiklaanin eksotiikka vetoaa varmasti edelleen ulkomailla, mutta suomalaisena alkaa odottaa jo uusia päänavauksia.
