PAUL MCCARTNEY: Kisses On The Bottom

Arvio julkaistu Soundissa 2/2012.
Kirjoittanut: Timo Kanerva.

Paul McCartneyn isä oli trumpetisti ja jazzbändin johtohahmo, mutta juhlapyhinä hän soitti kotona pianoa. Silloin sukulaiset ja ystävät kerääntyivät yhteen laulamaan 1930- ja 1940-lukujen amerikkalaisia standardeja.

Arvio

PAUL MCCARTNEY
Kisses On The Bottom
Universal

Paul McCartneyn isä oli trumpetisti ja jazzbändin johtohahmo, mutta juhlapyhinä hän soitti kotona pianoa. Silloin sukulaiset ja ystävät kerääntyivät yhteen laulamaan 1930- ja 1940-lukujen amerikkalaisia standardeja. Isän ikääntyessä Paul otti säestäjän tehtävät, tosin vaikeissa paikoissa hieman fuskaten.

Kun Paul sitten tutustui John Lennoniin, sai hän havaita, että runsaasti yhteisiä suosikkeja löytyi paitsi rock’n’rollin myös klassisten Tin Pan Alley -sävelmien joukosta. Siinä The Beatlesin kauan kestäneen suosion salaisuus taitaa piilläkin: yhtye onnistui luomaan synteesin, missä rock muovautui osaksi suurta lauluntekijäperinnettä.

Nyt Paul McCartney on äänittänyt albumillisen lapsuutensa rakkaimpia biisejä. Joukon jatkoksi hän on itse säveltänyt kaksi tyylikästä pastissia, joista My Valentine osoittautuu todelliseksi helmeksi.

Kun kyse on Paulin kaltaisesta rockin aatelisesta, olivat sessioiden olosuhteet korkeinta mahdollista tasoa. Tuottajana toimi Tommy LiPuma ja äänittäjänä Al Schmitt. Tätä ansioituneempaa parivaljakkoa ei elävien joukosta enää löydy.

Bändiä johti ja todella aistikkaasti pianoa soitti Diana Krall. Stevie Wonder kävi kruunaamassa yhden laulun huuliharpullaan, ja antoipa Eric Claptonkin lisämaustetta, vaikka John Pizzarellin tyylipuhdas kitaran soitto toki olisi sellaisenaan riittänyt. Äänitykset tapahtuivat Capitolin legendaarisilla Los Angelesin studioilla. Siellähän näitä sävelmiä ovat tulkinneet kaikki merkittävät laulajat Frank Sinatrasta Nat King Coleen.

Sovitukset luottavat pienen yhtyeen svengiin ja intiimiin sointiin, mitä paikoin maustetaan jousilla. Näihin lauluihin useimmiten liitetty korskea big band -meininki on jätetty muiden artistien levyille. Paul laulaa hienovaraisen hellästi, kuin kosketusetäisyydellä, ja itse asiassa yllättävän korkealta. Tulkinnoissaan hän astuu paljon lähemmäksi Chet Bakeria kuin Frank Sinatraa.

Omassa lajissaan Kisses On The Bottom on täydellinen levy. En itse asiassa pysty muistamaan, mikä oli edellinen Paul McCartneyn albumi, mistä olisin vilpittömästi pitänyt.

Lisää luettavaa