Jos haluaa kuulla laadukasta uutta beatlepoppia, sitä ei löydy tältä levyltä. Paul McCartneyn uusi albumi on siinä määrin lattea ja laiskanpulskea paketti, että sitä tohtii suositella varauksettomasti vain kaikkein paatuneimmille maccapäille.
Sir Paul tunnettiin joskus popin verrattomana mestarinikkarina ja huipputaitavana laulunteon käsityöläisenä, joka hallitsee vaikka unissaan pätevän poplaulun muovaamisen. Valitettavasti vanhan banjosilmän uusimmat laulut kuulostavat paria poikkeusta lukuun ottamatta autopilotilla tehdyiltä. Selkäydin on napsautettu käyntiin ja otettu kynä käteen. Sitten on palkattu Radioheadin ja Beckin tapaisten nykytähtien parissa ansioitunut tuottaja Nigel Godrich antamaan gurun teoksille ajan mukainen silaus ja istuttu toivomaan parasta.
Tuloksena on pikkusievästä ärsyttävään poukkoileva putki rutiinirenkutuksia. Erityisesti Paulin taikakaulimesta luiskahtaneet reippaammat numerot tuntuvat suorastaan seniileiltä. Aiemmin Macca on hinannut typerimmät rallinsa vesirajan yläpuolelle vakuuttavilla laulusuorituksilla, mutta nyt miehen nekin soivat vaisummin ja tukkoisemmin.
Vanheneva popmestari selviää kunniakkaammin Jenny Wren- ja Anyway-kappaleiden kaltaisista hempeilyistä. Näiden maukkaiden sattumien osuus tässä sörsselissä on harmillisen pieni.
