THE ROLLING STONES: A Bigger Bang

Arvio julkaistu Soundissa 09/2005.
Kirjoittanut: Antti Marttinen.
Jotkut asiat elämässä ovat varmempia kuin toiset.

Arvio

THE ROLLING STONES
A Bigger Bang
Virgin

Jotkut asiat elämässä ovat varmempia kuin toiset. Eräät kyseenalaistavat jopa jumalan olemassaolon, mutta vaikka The Rolling Stonesin haluaisi sulkea pois elämästään, yhtye nostaa jossain vaiheessa kurttuista päätään ja valtaa nurkan tajunnasta uuden levyn ja kiertueen myötä Jotkut asiat elämässä eivät suuremmin muutu. Stones-universumin peruspilarit pönöttävät A Bigger Bangilla järkähtämättöminä paikoillaan kuin Stonehenge ikään. Ja hyvä niin, kukapa haluaisi, että kivet vierisivät väärälle alueelle. Stones-maailmassa on aika pysähtynyt muuallakin kuin Keith Richardsin rusinaksi säilötyissä kasvoissa. Hyvä niin, sillä kaikki tietävät, että muutokset syntyvät nuorten kollien eivätkä virttyneiden veteraanien käsistä. Aina ei vain muisteta, että vanhatkin kädet pystyvät saamaan aikaan komeaa jälkeä.

Ei siis olla kohtuuttomia ja oleteta The Rolling Stonesin vievän rockia mihinkään suuntaan, vaan tarkastellaan sen uutta levyä Stones-universumin puitteissa. Ennakkohuhujen mukaan A Bigger Bang tuo mieleen arvostetun Exile On Main Street -albumin (1972). Tässä on jossain määrin perää, sillä Exilen lailla myös uutuus rullaa eteenpäin varsin reippaassa rock-hengessä, ja hitaissakin paloissa on omaleimaisuutta. Yhteys löytyy myös levyjen kestosta, jotka ovat paperilla vertailukelpoisia – vinyyliaikana vain tupla-lp:t jaksotettiin neljälle levypuoliskolle, kokonaisuuksiksi, jotka kuuntelija pystyi mainiosti sulattamaan.

A Bigger Bangin isompi jysäys vaatii liikaa kerralla – makeaakaan ei sovi syödä mahan täydeltä, kuuluu vanha totuus. Ongelma ei ole pelkästään Stonesin, mutta jotkut artistit ovat ratkaisseet sen omalla kohdallaan julkaisemalla lyhyempiä kokonaisuuksia.

Vaikka Stones-universumissa aika on pysähtynyt, sen ulkopuolella näin ei ole käynyt. Vuonna 1972 Rolling Stones oli vielä varsin "kapinallinen" yhtye, ainakin järjestäytyneen yhteiskunnan ja sen yleisten normien kannalta. Dekadentit jetset-veropakolaiset herättivät paljon närää kadunmiehissä, nyt Mick Jagger on aateloitu ja britit puhuvat Rollareista omina poikinaan. Aikanaan bändi pystyi vielä tarttumaan biiseissään aihepiireihin, jotka eivät olleet tavanomaisia popmusiikin piirissä. Yhtyettä sekä paheksuttiin että rakastettiin sen musiikin vuoksi, eikä musiikkia aina voinut pitää erillään ympäröivästä maailmasta. Street Fighting Man on ensiluokkainen rock-biisi, mutta se on myös ikimuistoinen väläys "hulluun vuoteen" 1968.

Nykyään Stones-universumin puitteissa hyväkään levy ei hetkauta ketään, eikä ole aikoihin hetkauttanut. Sweet Neo Conin Bush-piikittelykin jää hyttysen ininäksi luonnonvoimien, sotien ja pommi-iskujen riepottelemassa maailmassa, jossa Stones-raportointi keskittyy kiertueiden tuottavuuteen ja siihen, eikö yhtye aio koskaan lopettaa. Biisi sinänsä on hyvä, mutta onko sillä mahdollisuuksia jäädä elämään aikana, jonka kaikki vuodet ovat hulluja? Rough Justicen "cock"-sanan merkityksillä leikittely on kuin isojen miesten sananmuunnoksilla hekottelua verrattuna shokkiin, jonka Cocksucker Bluesin nimi sai aikaan muinoin, kun Brian Jones oli juuri pantu mullan alle.

Don Wasin kultakäden avustuksella tuotettu uutuus on hyvä The Rolling Stones -levy, jolla yhtyeen soundimaailman tärkeät elementit ovat tallella ja hyvässä hapessa: Keith Richardsin ja Ronnie Woodin äreänselkeät kitarat, Mick Jaggerin ilmeikäs laulu ja Charlie Wattsin tunnistettava beat. Bill Wyman oli vielä korvattavissa, mutta jos Wattsista jättää aika ensin, se on myös Stonesin loppu. Sujuvia rock-paloja levyllä riittää. Jos Look What The Cat Dragged In tai Driving Too Fast olisivat olleet mukana Some Girlsillä (1978), niistä olisi kohistu hienona paluuna ruotuun. Nyt ruodut ovat olleet järjestyksessä niin kauan, että kohua ei synny. Mutta väliäkö sillä, jälki on yhtä kaikki maukasta.

Syvimpiä juuriaan, bluesia, Stones ei ole koskaan hylännyt. Back Of My Hand on slideineen ja harppuineen täysosuma, jonka Jaggerin onnistunut lauluosuus kruunaa. Parhaimmilleen Mick yltää kuitenkin mahtiballadissa Laugh I Nearly Died, jossa hän levittää hämmästeltäväksi koko tulkintavarojensa kirjon.

Jaggerin falsettien vastapainoksi sopivat Richardsin karheääniset biisit kuuluvat yleensä Stones-levyjen herkkupaloihin, mutta nyt Keefille ei satu täysosumia. This Place Is Empty on koskettava joskin tavanomainen slovari, päätöspala Infamy toimii lähinnä sympaattisena saattohoitona.

A Bigger Bang on kelpo rock-levy, josta on helppo pitää ihan sellaisenaan. Tuoreet tomaatit ovat toki maukkaita, mutta aurinkokuivatuissa on aivan oma pikantti makunsa. 

Muut artistin levyarviot

Lisää luettavaa