SEPULTURA: Under A Pale Gray Sky

Under A Pale Gray Skylla kuullaan kahdelle cd:lle jaettuna Sepulturan viimeinen keikka Max Cavaleran kanssa. Kun Orgasmatron hiljeni noin kahden tunnin mesomisen päätteeksi, alkoi Lontoon Brixton Academyn takahuoneessa tapahtua. Igor, Andreas ja Paulo Jr. ilmoittivat Maxille, että tämän vaimo, bändin manageri, saa väistyä. Max häipyi samasta ovesta. Kuten myöhemmin on nähty, joulukuussa 1996 rikottiin jotain ainutlaatuista. Kumpikaan osapuoli ei ole omillaan yltänyt samanlaiseen myrskyyn.

Pale Gray Skylla Sepultura soittaa Roots-kiertueen viimeistä keikkaa. Pitkän turneen jäljet kuuluvat Maxin äänessä eikä bändikään ole kaikkein jyrkimmässä iskussaan, mutta melkoinen liveporukka Sepultura osoittaa olevansa. Soundi on murisevan raaka ja tuntuma muutenkin niin autenttisen oloinen, että on helppo kuvitella lontoolaisyleisön kuulleen täsmälleen saman minkä me muut kuusi vuotta myöhemmin. Sepultura ei ole koskaan tavoitellut livenä identtisiä studiosoundeja, vaan se mättää minkä koneesta lähtee ja jos matkalla on vähän rosoja niin vähät niistä.

Rootsin materiaali on tietysti pinnassa, mutta kun levyn 15 biisistä soitetaan peräti 12, alkaa pakkosyötön maku tuntua. Rootsin parhaimmat esitykset ovat niin livenä kuin studionakin kiistämättömiä klassikoita, joiden voidaan katsoa olevan osasyyllisiä koko nykyiseen uusiometallibuumiin, mutta heikommat biisit kierrättävät sellaisia kaatopaikkariffejä, ettei mitään rajaa. Meikäläistä kaivelee erityisesti se, että Beneath The Remainsin ja Arisen materiaali on nivottu yhteen niin, että kahdessa ja puolessa minuutissa soitetaan kaksi biisin torsoa. Onneksi rujot Troops Of Doom, Policia, We Gotta Know ja Refuse /Resist lanaavat orastavaa raivon tunnetta kanveesiin.

Mattilan maailmassa Sepultura oli vuonna 1991 maailman paras bändi. Hyvä se on vielä viisi vuotta myöhemminkin, mutta jotenkin hapuilevampi. Herättäisiköhän Nation-rundilta nauhoitettu live minkäänlaisia tunteita?