Bob Dylanista pitäminen on tehty mahdollisimman hankalaksi. Hänestä tehdään taas elokuvaa, joka keskittyy – yllätys yllätys – siihen, kun Dylan siirtyy akustisesta folkista sähköistettyyn rockiin. Huraa. 55 vuotta, emmekä vieläkään ole päässeet yli.
Dylania ympäröi joukko, joka näkee hänet jonain talutettavana kääkkänä, jota ei sovi ärsyttää. Tusinaan mahtuu viisikymmentä Dylan-fania, jotka ylianalysoivat hänen kappaleitaan sietämättömällä tavalla ja nostavat hänet niin korkealle jalustalle kuin heidän mielikuvituksensa vain antaa myöten. Joku sanoisi heitä kai musasediksi. En minä nyt sentään!
Saa tietysti ylianalysoida ja joskus se on oikein kiehtovaakin, mutta on aika selvää, että monet Dylanin kappaleista ovat silkkaa huuruista tajunnanvirtaa ja satunnaista dadaa. Olen aina nauttinut siitä, että Dylan ei juuri kappaleitaan selittele (mitä kerrottavaa niissä olisikaan?) tai kommunikoi yleisönsä kanssa millään tapaa. Dylan on tosielämän kärttyisä hahmo Clint Eastwoodin Gran Torinosta (2008). Mies, joka komentaa kaikki nurmikoltaan vittuun. Dylania on mahdoton kuvitella Hartwall-areenan lavalle hihkumaan: ”Me tehtiin tää yhdessä!”
Dylan soittaa huuliharppua päin helvettiä. Highway 61 Revisited (1965) -levyllä paikoin hairahtuu luulemaan, että kaikki bändin jäsenet soittavat eri biisiä. Hän on tehnyt kaikkensa ärsyttääkseen ja kuulostaakseen paskalta, mutta tullut vain kanonisoiduksi. Se on Bob Dylan.
Ja mitä pidemmälle Dylanin ura on edennyt, sitä paskemmalta hän on yrittänyt kuulostaa. Kantrivaiheen Dylan honotti kuin lähikaraoken Raimo, ysäri-Dylan körisi kuin Kummeli-hahmo ja nyky-Dylania ei erota kuolevan linnun korinasta.
Entäs se vuoden 2007 joululevy, Christmas in the Heart? Sen äärellä muurikin herää puhumaan ja juoksee karkuun.
Minä nautin näistä kaikista vaiheista.
Tuskin on olemassa traagisesti hauskempaa miestä popmusiikissa kuin Dylan. Hän potkii kaikkia nilkkaan ja ihmiset vain rakastavat häntä enemmän. Se on Bob Dylan.
Bob Dylania ei kuunnella selvin päin, mutta selin päin. Paras Dylan-kokemus on selkä lavalle päin Pori Jazzeilla. Riittää, että Dylan on olemassa ja käy näyttäytymässä silloin tällöin.
Dylanin nurmikolle ei ehkä mahdu ketään, mutta hän mielellään haahuilee muiden pihoilla epäilyttävän näköisenä. Bob Dylanista kiertää ilahduttava määrä anekdootteja, jotka päättyvät sanoihin ”se oli Bob Dylan”. Niiden pointti yleensä on se, että kukaan ei häntä tunnista.
Elton John kertoi juuri muistelmissaan siitä, kuinka hän ei bileissään tunnistanut yhtä tyyppiä ja luuli häntä puutarhuriksi. Se oli Bob Dylan.
Vuonna 2009 Dylan ilmeisesti etsi Bruce Springsteenin kotitaloa, kun naapurit soittivat poliisit. He näkivät jonkun epämääräisen oloisen tyypin tallustelevan pihalla. Poliisit hakivat Dylanin pois ja veivät hänet hotellille, jossa henkilökunta kertoi, kuka oli kyseessä. Se oli Bob Dylan.
Vuonna 2009 niin ikään poliisi otti haahuilevan Dylanin kiinni. 24-vuotias poliisi kommentoi kiinniottoa, että hän on nähnyt kyllä kuvia Bob Dylanista, mutta kiinniotettu mies ei näyttänyt Dylanilta lainkaan. Mutta se oli Bob Dylan.
Kun Dylanin piti tehdä Eurythmicsin Dave Stewartin kanssa yhteistyötä, hän meni vahingossa jonkun random-Daven talolle. ”Is Dave here”, Dylan mutisi ovella. Oven avasi tämän random-Daven vaimo, joka mietti, miksi ihmeessä ovella on Bob Dylan ja mitä hän haluaa.
Olen myös kuullut huhuja Dylanista haahuilemassa Suomessa keikkojensa yhteydessä. Jos olet nähnyt oudon miehen pyörimässä takapihallasi Pori Jazzin aikaan, se oli kenties Bob Dylan.
Dylan on lukemattomia anekdootteja sekä venkoi lua, joka vain nostaa hänen statustaan. Väitetysti hänen muistelmateoksessaan Chronicles Vol. 1 on kasapäin esimerkiksi amerikkalaisesta kirjallisuudesta kopioituja juttuja eikä teosta oikein muistelmiksi voi väittää. Hyvä kirja se toki on!
Vuosituhannen vaihteessa Dylan olisi halunnut HBO:lle slapstick-komediasarjan, jossa hän olisi näytellyt pääosaa. Olisipa se toteutunut. Harva on tehnyt slapstickiä ja silti saanut Nobelin. Se olisi ollut Bob Dylan.
Teksti: Arttu Seppänen
Artikkeli on julkaistu Soundissa 2/20.
