My Chemical Romance pesi kasvonsa

Miten mustiin pukeutuva amerikkalainen punk-yhtye voi tehdä suuren kansainvälisen läpimurron? Tietenkin hurahtamalla brittiläisen rockin suurimpiin klassikoihin ja levyttämällä teatraalisen teema-albumin. Urhea The Black Parade -levy on My Chemical Romancen matkalippu tähtiin.

Minua ei ole koskaan ammuttu, nauraa My Chemical Romancen kaulaa myöten tatuoitu rytmikitaristi Frank Iero.

– Edes New Jerseyssä tyypit eivät kuljeskele ympäriinsä ampumassa ja hakkaamassa pesäpallomailalla toisiaan. Varmasti sarja perustuu johonkin, mutta minä en ole sellaiseen maailmaan törmännyt, jatkaa kiharatukkainen soolokitaristi Ray Toro.

– Luulen, että sarjan idea perustuu enemmän aikaan, jolloin vanhempamme olivat nuoria. Silloin New Jerseyssä oli oikea mob scene/rikolliskultuuri. Nyt monet tyypit väittävät kuuluneensa jengiin, vaikka eivät koskaan olisikaan, arvelee Frank.

– Nykyisin siellä on tyyppejä, joita kutsumme nimellä "joeyt". Niillä on hihattomat paidat ja verkkarihousut. Ne luulevat kuuluvansa johonkin rikollisliigaan, mutta eivät ne oikeasti kuulu. Oikeasti ne eivät tee mitään. Ne vain luuhaavat jossain kellarissa ja luulevat olevansa jotain, mutta eivät oikeasti ole muuta kuin "joeyita".

Tämän hetken kohutuin rockbändi My Chemical Romance on kotoisin New Jerseystä. Nykyisin tuo New Yorkiin nojaava osavaltio tunnetaan lähinnä The Sopranos -sarjan tapahtumapaikkana. Ennen Tony Sopranon astumista olohuoneisiin New Jerseystä tuli ensimmäisenä mieleen Newarkin kansainvälinen lentokenttä tai Bruce Springsteen, joka oli rockin tulevaisuus yli 30 vuotta sitten ja teki parhaat levynsä ennen Ronald Reaganin presidenttikautta. Bon Jovista kukaan ei viitsi edes laskea leikkiä 2000-luvulla.

Kitaristien kanssa pöydän toisella puolella istuu My Chemical Romancen basisti Michael "Mikey" Way. Hänen silmänsä on rajattu mustalla ja häntä ei haastatteluun osallistuminen voisi vähempää kiinnostaa. He ovat Tukholmassa mainostamassa yhtyeen kolmatta albumia, uutta ja urheaa The Black Parade -levyä, joka meni ilmestymisviikollaan kakkoseksi sekä Yhdysvaltojen että Ison-Britannian albumilistalla.

My Chemical Romancen jäsenet ottavat toimittajia vastaan kahdessa erillisessä kokoushuoneessa. Niiden väliin jäävässä tilassa päivystävät yhtyeen kiertuemanageri ja kaksi vähän vanhempaa mutta varsin trimmatun oloista herraa.

Kiertuemanagerilla on kokoa kuin pienellä valaalla ja hänet on tatuoitu leuan alta ranteisiin asti. Jonkin sortin henkivartijoiksi olettamistani hepuista toinen kertoo tarinaa siitä, kun hän oli Neil Diamondin mukana Australiassa ja baarissa puhkesi tappelu. Eleistä päätellen se on yksi hänen elämänsä suurista kohokohdista.

Kun joku My Chemical Romancen jäsenistä haluaa mennä vessaan tai tupakalle, vähintään yksi järkäle lähtee aina mukaan. Marraskuisesta auringosta nauttivassa Tukholmassa se ei tunnu ihan välttämättömältä.

Tämä on taas yksi niistä haastatteluista, joita säädetään viikkokaupalla ja joka varmistuu lopullisesti päivää ennen matkaa. Siinä ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta siinä on, että sovittu jututettava vaihtuu kävelymatkalla hotellin baarista haastatteluhuoneeseen. Suoraan sanottuna se on aika vittumainen tilanne, sillä viiteentoista minuuttiin ei kovin paljon puhetta mahdu.

Luulin viime hetkeen asti haastattelevani My Chemical Romancen laulajaa ja pääideologia Gerard Wayta, mutta "hän ei voi tehdä haastattelua juuri nyt." Siinä kaikki. Muuta selitystä muutokselle en saa. Kun kummastelen tilannetta, minulle luvataan viisi minuuttia Gerardin (Mikey on hänen pikkuveljensä) kanssa "joskus myöhemmin, jos kaikki menee hyvin." En usko, että äkillinen muutos johtuu rocktähden hankaluudesta tai haluttomuudesta.

Olen siis yhtäkkiä kolmen nuoren muusikon edessä aivan jollekin muulle räätälöidyt kysymykset taskussani. Onneksi Frank ja Ray osoittautuvat innokkaiksi ja ekstroverteiksi kavereiksi.

Aloitan kehumalla yhtyeen rohkeutta ja mainitsemalla, että teemalevyn julkaiseminen 2000-luvulla on urhea temppu. Niiden maine kun ei ole kaikissa piireissä paras mahdollinen.

Ray: – Ymmärrän sen hyvin. Täytyy kuitenkin muistaa, että on olemassa myös erinomaisia teemalevyjä.

Frank: – Kun ryhtyy teemalevyn tekoon, niin niskassa roikkuu jo valmiiksi raskas varjo. On olemassa mahtavia, legendaarisia bändejä, jotka ovat tehneet mahtavia teemalevyjä. Sitten on bändejä, joiden teemalevyille naureskellaan. Siihen väliin ei jää juuri mitään. Siksi teemalevyn tekeminen on todella kova ja jopa uhkarohkea matka. Jos epäonnistut, ihmisten on todella helppo tallata sinut lokaan: "Mikä vitun Queen tai Pink Floyd ne oikein kuvittelevat olevansa?"

– Toisaalta emmehän me edes halua olla mitään sellaista. Haluamme olla vain My Chemical Romance ja halusimme todella suuren haasteen. Toivottavasti ihmiset ajattelevat, että onnistuimme.

Kesällä 2004 ilmestyneestä Three Cheers For Sweet Revenge -levystä tuli vähitellen My Chemical Romancen läpimurto. Albumilta julkaistiin tehokkaita singlejä, kuten I’m Not Okay (I Promise), Helena sekä The Ghost Of You, ja yhtye kiersi levyn ilmestymisen jälkeen pitkään ja ahkerasti. Nyt albumia on myyty yli kaksi miljoonaa kappaletta.

My Chemical Romancen musiikista puhuttaessa on tähän asti käytetty "emo"-termiä. Sillä viitataan uusiin, useimmiten amerikkalaisiin "tunteellisiin" rockbändeihin. Termissä on kuitenkin parikin ongelmaa. Ensinnäkin nopeasti ajateltuna kaiken rockin tulisi olla tunteellista. Toiseksi monien kyseiseen genreen liitettyjen vetelysten rock on vähemmän tunteellista kuin monien ihan muihin lajityyppeihin liitettyjen bändien musiikki.

Ei siis ihme, että My Chemical Romance halusi kolmannella levyllään tehdä jotain ihan muuta. Toki yhtyeen tummaan punkrockiin pureutuvat juuret tulevat vahvasti läpi The Black Parade -levylläkin, mutta yhden tempun poniksi viisikkoa ei voi enää leimata.

The Black Parade on suuri ja teatraalinen rock-albumi, jonka raskain taakka on tekijänsä menneisyys. Kun My Chemical Romancen kaltainen yhtye rupeaa puhumaan The Beatlesista, Pink Floydista ja Queenista levynsä suurimpina innoittajina, menee monella leivänmuruja väärään kurkkuun.

Ray: – Tätä levyä kirjoittaessamme mielessämme olivat muun muassa Pink Floydin The Wall, The Beatlesin Sgt. Pepper ja Queenin A Night At The Opera. Ne kaikki ovat levyjä, joita olemme kuunnelleet paljon. Ne ovat klassisia rocklevyjä, eivät minkään pienen piirin suosikkeja. Sellaisen mekin halusimme tehdä – klassisen rocklevyn, joka on kuitenkin kunnianhimoinen ja yllättävä. Sgt. Pepper oli tärkeä myös visuaalisena juttuna. Sen kannessa soittajat ovat pukeutuneet värillisiin univormuihin. Meillä ne ovat mustia.

– Alusta asti ajattelimme tätä levyä teemalevynä. Ajattelimme sitä levynä, joka seuraa tiettyä storylinea/tarinaa. Sellaista on vaikea sovittaa musiikkiin. Kuuntelimme paljon sellaisia levyjä, joissa se on onnistunut. Ideaan kuului tietenkin myös se, että levy on musiikillisesti monimuotoinen. Halusimme tehdä jotain suurta ja kunnianhimoista

– Ennen studioon menemistä kuuntelimme paljon levyjä ja puhuimme paljon musiikista. Katsoimme esimerkiksi Queenin dvd:n, jossa kerrotaan A Night At The Opera -levyn tekemisestä. Siinä kerrotaan biisi biisiltä, mistä niiden idea on peräisin ja miten ne syntyivät. Oli myös hieno oppia, miten yhtye toimi studiossa, miten joku tietty soundi saatiin aikaan ja niin edelleen. Se oli arvokas oppitunti. Muutenkin olemme sitä mieltä, että on parempi tietää rockin historiasta kuin olla tietämättä siitä. Tietämättömyys ei ole missään asiassa hyve, vaikka jotkut niin luulevatkin.

Frank: – On todella tyhmä häpeillä vaikutteitaan. Kaikki ovat kuitenkin joidenkin asioiden inspiroimia. Mikään bändi ei ole irrallaan historiasta. Siksi kannattaa tietää, mitä aiemmin on tapahtunut. Historiasta voi oppia paljon. Se on hyvin jännittävää. Se auttaa ymmärtämään asioita. Kun tuntee historian, on helpompi luoda jotain uutta, saada uusia näkökulmia vanhoihin asioihin.

– Kyse on asioiden tutkimisesta, niihin perehtymisestä. Jos olet muusikko, sinun pitäisi tietää, mitä aiemmin on tapahtunut. Jos olet tiedemies, et voi hypätä suoraan …kvanttifysiikkaan tai johonkin semmoiseen. Sinun pitää opetella ja tuntea perusasiat ensin.

Toisille rockin tekeminen merkitsee ilon kanavoimista, toisille ahdistuksen purkamista. My Chemical Romance ei pukeudu mustaan vain sattumalta. Aiemminkin sen kappaleiden keskeisiä teemoja ovat olleet kuolema, epätoivo sekä ulkopuolisuus. Tällä kertaa teemat on vain jäsennelty tiukasti yhden tarinan ympärille.

Kun kysyn, eikö ainainen kuolemasta ja kurjuudesta puhuminen koskaan kyllästytä, kitaristit nauravat makeasti.

Frank: – Meistä on mukava puhua levystä, siitä mitä se käsittelee, siitä mitä me levystä itse ajattelemme, siitä miten se tehtiin ja niin edelleen. Sen sijaan on paljon muita asioita, joista emme halua puhua. Emme halua puhua esimerkiksi siitä, mistä bändi sai nimensä (Irvine Welshin Ecstasy-kirjan Three Tales Of Chemical Romance -alaotsikosta). Emme halua puhua siitä, mitä "emo" tarkoittaa – suoraan sanottuna se ei merkitse paljon paskaakaan. Emme myöskään halua puhua kampauksistamme. Melkein kaikki muu on ok.

Ray: – Levyn lähtökohta on, että elämän viimeisillä hetkillä kuolema tulee noutamaan sinua. Ajattelemme, että se on lohdullinen asia. Matka tuonpuoleiseen ei ole kärsimystä.

– Levyn päähenkilö on Potilas. Hän kuolee nuorena ja kuolema tulee hakemaan häntä paraatin muodossa. Lapsena Potilaan isänsä vei hänet katsomaan paraatia ja siitä jäi iso, miellyttävä muisto. Levyn mittaan Potilas tapaa erilaisia hahmoja ja jokainen niistä kertoo oman tarinansa. Hahmot muistelevat omaa elämäänsä ja Potilas vertaa niihin omaansa. Levyn loppuun mennessä hän tajuaa, että ei ole elänyt elämäänsä, kuten olisi halunnut. Niinpä hän haluaa mennä takaisin ja saada toisen mahdollisuuden.

– Levyn teema on, että elä elämäsi niin kuin itse haluat. Elä niin kuin jokainen päivä olisi viimeinen. Älä välitä muiden mielipiteistä. Nauti päivistäsi maan päällä parhaasi mukaan. Levyn viesti on siis positiivinen, vaikka se ei äkkiseltään siltä vaikutakaan.

Muhkeasti soivan The Black Parade -albumin on tuottanut Rob Cavallo. Hänen tunnetuimpia asiakkaitaan ennen My Chemical Romancea ovat olleet muun muassa Green Day ja Goo Goo Dolls. Seuraavaksi Cavallon kalenteria täyttävät Green Dayn ja Avril Lavignen ensi vuonna ilmestyvät albumit.

Juuri Green Dayn uran kurssin kääntänyt American Idiot -albumi (2004) onkin se levy, mihin The Black Parade -teosta on useimmin verrattu. Se on ymmärrettävää, sillä niillä on sama tuottaja, molemmat yhtyeet ovat lähtöisin punk-ympyröistä ja molemmat albumit ovat tekijöidensä taiteellisen suunnan tyystin kääntäneitä teemalevyjä, lähes jopa rock-oopperoita. Kaiken lisäksi My Chemical Romance kiersi Billie Joe Armstrongin johtaman trion lämmittelijänä viime vuoden keväällä Yhdysvalloissa.

Ray: – Luullakseni Rob tykkäsi meissä ja Green Dayssa samoista asioista. American Idiotilla Green Day teki jotain uutta ja odottamatonta, kunnianhimoista ja yllättävää. Juuri sitä mekin lähdimme tekemään tällä levyllä. Yritimme uusia asioita, emme rajoittaneet ajatteluamme.

– Rob antoi meidän kokeilla. Hän ei kieltäytynyt hölmöistäkään ideoista. Hänellä on taito saada yhtyeistä irti jotain uutta. Hän ei halua pelata varman päälle.

Frank: – Robin kutsuminen tämän levyn tuottajaksi on aika outo tarina. Idea tavallaan kasvoi koko ajan taustalla, kun kuulimme hänen tuottamiaan levyjä. Yksi erityinen suosikkimme on Jawbreakerin Dear You (1995). Se on levy, jota me kaikki kuuntelimme kasvaessamme ja rakastamme yhä. Erityisesti pidämme sen kitaroista.

– Kymmenen vuotta myöhemmin luimme Robin haastattelun, jossa hän sanoi haluavansa työskennellä My Chemical Romancen kanssa. Asia oli sillä selvä. Ei muuta kuin sopimukset pöytään.

Ray: – Hän on tehnyt isoja levyjä, mutta nekin ovat kuulostaneet hyvältä. Hän tuli tapaamaan meitä New Yorkiin ja kuuli uuden levyn biisejä hyvin varhaisessa vaiheessa. Hän tykkäsi niistä, ihmetteli niitä silmät selällään kuin lapsi. Olimme molemmat todella innoissamme tulevasta yhteistyöstä.

– Puhuimme Robin kanssa paljon musiikista. Mitä joku levy sai hänet tuntemaan ja miltä joku levy tuntui meistä. Hänen ajatuksensa olivat hyvin samanlaisia kuin meidän. Aika nopeasti tajusimme, että hän pystyy auttamaan meitä levyllämme, joka on todella tärkeä.

Viisitoista minuuttia My Chemical Romancen kanssa on kulunut. Levy-yhtiön edustaja rymistelee huoneeseen. On viimeisen kysymyksen aika. Onko teillä lemmikkieläimiä?

Ray: – Oho! Siinä vasta viimeinen kysymys!

– Minulla ja tyttöystävälläni on kilpikonna, jonka nimi on Sammy. Meillä oli myös kissa vähän aikaa, mutta se oli liian hullu. Se raapi ja rikkoi kaikki paikat, kun olimme poissa. Luultavasti se oli liikaa yksin. Meidän täytyi antaa se pois. Se oli ikävää.

– Olemme opettaneet Sammylle temppuja. Se osaa tehdä voltin taaksepäin ja ajaa pienellä polkupyörällä. Jos sille laittaa ruokaa vedenpinnan yläpuolelle, se työntää päänsä ylös ja nappaa sen sormista.

Frank: – Se ei ole mikään temppu. Se on vain nälkäinen.

– Minulla on kaksi kissaa. Niistä toinen osaa pyöriä ympäri takajaloillaan ja laittaa itsensä maahan, kun sitä pyytää. Ne ovat oikeita temppuja.

Mikey: – Minulla on kolme koiraa, kaksi mopsia sekä bokserin ja pitbullin sekoitus. Me pidämme eläimistä.

Kun rupean keräämään tavaroitani, levy-yhtiön edustaja pyytää odottamaan. Hän kertoo, että Gerard saattaisi ehtiä vastaamaan pariin kysymykseen. Se tuntuu vähän hassulta, sillä hiuksensa valkoiseksi värjännyt laulaja sekä yhtyeen parroittunut rumpali Bob Bryar seisovat aivan hänen olkansa takana.

Olin suunnitellut puhuvani Gerardin kanssa muun muassa politiikasta, laulujen teksteistä (Gerard on näet suuri The Smiths -fani) sekä My Chemical Romancen imagosta. Ensimmäinen teema ei ota tuulta siipiensä alle, vaikka haastattelupäivänä on varmistunut, että demokraatit ovat saaneet määräenemmistön sekä Yhdysvaltojen edustajainhuoneessa että senaatissa.

Gerard: – Me emme puhu politiikasta. Voin sanoa olevani tyytyväinen vaalien tulokseen, mutta siinä kaikki.

Laulajaa ja rumpalia seuratessa tulee mieleen, että jälkimmäinen on kuin ensimmäisen varjo. Bob seuraa tapahtumia ja hymyileekin välillä, mutta hänellä ei ole aikomustakaan osallistua keskusteluun ennen viimeistä kysymystä.

Koska politiikasta puhuminen tuntuu olevan My Chemical Romancen mustalla listalla, otan seuraavaksi esiin The Smithsin. Se sopii 29-vuotiaalle, mutta ikäistään nuoremmalta näyttävälle tähdelle.

Gerard: – High Schoolissa/lukiossa? ollessamme ystäväni löysi aina todella hyvää brittiläistä musiikkia. Hänen avullaan löysin monta bändiä. Luullakseni kuulin myös The Smithsiä ensimmäisen kerran hänen kauttaan. Aivan heti en lämmennyt heille.

– Eräällä automatkalla vanhempieni kanssa kuuntelin koko ajan hänen lainaamaansa The Smiths -kokoelmaa. Sen matkan aikana tajusin, mistä heissä on kyse ja vähitellen opin rakastamaan yhtyettä. Erityisesti pidän siitä, että Morrisseyn tekstit ovat samaan aikaan ironisia ja todella henkilökohtaisia.

– The Smiths on yksi suurimmista innoittajistani. Se on yksi niistä ajattomista yhtyeistä, joita voi kuunnella milloin tahansa ja jonka kaikki sukupolvet vuorollaan löytävät. Minulla on yhä kausia, jolloin kuuntelen todella paljon The Smithsiä. Sama toki pätee joihinkin muihinkin vanhoihin suosikkeihini, kuten esimerkiksi Pixiesiin. Saattaa mennä vaikka vuosi, että en kuuntele heitä lainkaan, mutta sitten tulee pakko kuunnella pari viikkoa melkein koko ajan.

Kuten yhtyeen kitaristit jo kertoivatkin, merkittävimmät The Black Parade -levyyn vaikuttaneet yhtyeet ovat brittiläisiä klassikoita. Kun ehdotan, että aiemmin My Chemical Romance on tehnyt omaan aikaansa ja ympäristöönsä sidottua musiikkia, mutta nyt yhtye on ottanut harppauksen, jonka kaikkien kunnianhimoisten artistien on jossain vaiheessa otettava, on Gerard mielissään.

Gerard: – Tällä levyllä halusimme tehdä jotain, mitä emme ole ennen tehneet ja mitä emme edes olisi pystyneet aiemmin tekemään. Tämä levy tosiaan on hyvin suuresti klassisen brittiläisen rockin inspiroima. Esimerkiksi The Wall, Ziggy Stardust ja Sgt. Pepper olivat vahvasti esillä levyä tehdessä. Halusimme tehdä jotain yhtä ajatonta ja klassista kuin nuo levyt.

– Tiesimme alusta asti, että tämän levyn on oltava se, millä yhtye tekee suuren harppauksen eteenpäin. Tiesimme, että meidän on muututtava, vaikka siinä on riskinsä. Tätä levyä ei ollut helppo tehdä, mutta ei levyn tekemisen pidä ollakaan helppoa. Ilman riskien ottamista ei voi voittaa.

The Black Parade -levyn voi jo nyt nähdä My Chemical Romancen suurena läpimurtona Pohjois-Amerikan ulkopuolella. On mielenkiintoista pohtia, miksi jotkut yhtyeet saavuttavat globaalin suosion ja toiset jäävät paikallisiksi menestyksiksi.

Yhdysvalloissa on siis lukemattomia nuoria rock-yhtyeitä, jotka myyvät kotimaassaan valtavasti levyjä, mutta joita monikaan ei tunne Euroopassa. Sellaisia ovat esimerkiksi Thursday, Taking Back Sunday ja The Used. Varon visusti käyttämästä "emo"-termiä kysyessäni, onko mainituissa yhtyeissä jotain, mikä ei oikein avaudu eurooppalaiselle yleisölle.

Gerard: – En tiedä. Olemme mielestäni aina olleet jollain lailla erilaisia kuin mainitsemasi bändit. Olemme hyviä ystäviä Thursdayn kanssa. Olemme kiertäneet The Usedin kanssa, mutta olemme aina olleet erilaisia. Itse asiassa kaikki mainitsemasi yhtyeet ovat erilaisia keskenään. Ainakin minun mielestäni, mutta minä olen nähnyt ne läheltä.

– Ehkä kyse tosiaan on jostain, mikä ei "käänny" tai avaudu eurooppalaisille. Ehkä meissä on jotain sellaista helppoa lähestyttävyyttä, mitä muissa ei ole. Ainakin meidän musiikissamme on aina kuulunut jollain lailla brittiläisen musiikin vaikutus. Sen lisäksi olemme todella suuria melodioiden faneja. Ne vetoavat ihmisiin eikä siinä ole mitään häpeämistä. Melodiat puhuttelevat ihmisiä kaikkialla maailmassa ja niitä meidän musiikissamme on.

– Jos englanti ei ole ensimmäinen kielesi, niin musiikissamme on ainakin jotain, mistä on helppo tarttua kiinni. Kunnianhimoisuus ja helppo lähestyttävyys eivät sulje toisiaan pois. Se on yksi ajatus uuden levymme takana.

Kolmen kysymyksen jälkeen aika on loppu. Kätellessä ehtii tehdä vielä yhden.

Onko teillä kotieläimiä?

Gerard: – Minulla ei ole. Pidän kyllä eläimistä.

Bob: – Minulla on kissa ja koira. Koira on puoliksi labradorinnoutaja ja puoliksi saksanpaimenkoira. Se on hyvin iso ja vanha koira.

Teksti: Tero Alanko