”Riffimusasta tulee vaan kiusallista, jos sitä tekee ihan liian tosissaan”, tuumaa räväkkä Luukas Oja haastattelussa

Soundin Master of Pulpets -tulokaspalkinnonkin vuonna 2020 napannut Luukas Oja julkaisi toukokuussa toisen albuminsa nimeltä Lähdinkö liian varhain. Aki Nuopponen jututti yhtyettä Soundiin 5/22, lue katkelma haastattelusta tästä.
3.6.2022 10:50

Iita Ylönen kuvailee, että vielä debyytillä hänellä ja Jessicalla (Kräkin) oli tapana kirjoittaa tekstejä todella paljon kiukun kautta. Nyt toisella levyllä laulajakaksikko lähti haastamaan itseään ja toisiaan eri tavalla.

– Kyllä me haluttiin kirjoittaa mukaan edes pari sellaista laulua, joissa kaikki tai edes se yksi asia ei olisi aina ihan paskaa, Iita hekottelee huone kaikuen ja lisää sitten, että tuli sinne teksteihin silti aika paljon sitä avautumistakin.

– On siellä negatiivisuuttakin lähtökohtana, mutta jotenkin me haluttiin mukaan myös sitä vilpitöntä riemua, jota me pyritään välittämään keikoillakin. Se on kuitenkin yhtä iso osa meitä kuin ne pienet raivonpurkauksetkin.

– Löytyy sieltä nytkin suoraa tykitystä kuten Näytöksen loppu, mutta Lähdinkö liian varhain -kappale taas on sitä maalailevampaa osastoa, johon löytyi tuon ilon ohella myös meidätkin yllättänyttä melankoliaa.

Yhtä tapaa Luukas Ojan tekstien synnylle ei ole. Joitakin tekstejä Iita ja Jessi kypsyttelivät lähes koko levynteon ajan, kun taas esimerkiksi Haaveminä pulpahti valmiiksi vasta äänitysten aikana.

– Oltiin jo studiossa, kun me ei oltu vieläkään ihan varmoja siitä, mistä muutaman biisin pitäisi kertoa, Iita paljastaa.

– Siellä studiolla Jessica sitten istui koneen ääressä ja kysyin, mitä se lukee netistä. Jessi kertoi lukevansa fantasiaminästä ja alkoi kertoa siitä, mitä koko käsite oikeastaan tarkoittaa.

– Olin heti, että tästä me kirjoitetaan biisi! Listattiin sellaisia hetkiä ja tilanteita, joissa ihminen on tyytymätön omaan itseensä. Samana iltana pistin ne ajatukset lyriikoiksi ja siinä se oli, ihan valmis biisi.

– Nyt Haaveminä sitten kertoo siitä, miten paljon me ihmiset luodaan henkilökohtaisia paineita siitä, millaisia meidän pitäisi olla ja miten me voitaisiin olla aina jotenkin parempia ja parempia versioita itsestämme.

Rakkain sanoitus Iitalle itselleen on levyn nimikkokappale, joka haki lopullista muotoaan puolentoista vuoden ajan.

– Tiesin heti, että biisin pitää kertoa erosta, mutta ei draaman, vaan ennemmin haikeuden kautta, laulaja sanoo.

– Sen oikean fiiliksen löytäminen vaati paljon pureskelua, mutta lopulta mä onnistuin kirjoittamaan havaintoja tästä yhteiskunnasta, jossa joka pai kassa tuutataan sellaista viestiä, että parisuhde ja jonkun kanssa eläminen on se ainoa onnen muoto. Tuon paineen alla moni ei meinaa edes kehdata elää siten, miten on oikeasti itse onnellinen.

­Erilaisten lyriikoiden mukana tuli myös lisäväriä laulusovituksiin, jotka tuovat hyvää vastapainoa raskaille kitaroille.

– Jessin ja Iitan äänissä on ollut aina tosi jänniä rytmityksiä, mutta nyt ne blendautuu jopa vielä paremmin yhteen ja kyllä tässä sai monta kertaa ihmetellä, että voitteko te kuulostaa tältäkin yhdessä, kitaristi Iivari Nenonen kehuu.

– Toki siellä on ihan erilaisia energianvaihteluita kuin missään aiemmissa biiseissämme, Iita lisää.

– Musta tuntuu että eka levy oli tosi paljon sellaista ”nännännännännännää”-tykitystä laulullisesti, kun taas nyt huomattiin tulkitsevamme juttuja ihan eri tavalla. Joskus me vaan annettiin mennä just siten kuin vain sattui tulemaan, mutta välillä kyllä mietittiin tarkasti, että miten me halutaan tietyt asiat sanoa.

Ei (liian) vakavaa

Albumi osoittaa läpi tiukan mittansa, ettei alussa mainittu yhtyeen hauskuus ole kadonnut Luukas Ojasta mihinkään, vaikka ote onkin nykyään yhä monipuolisempi. Onhan bändin Instagram-tilinkin nimi yhä “luukasoja_hauska”.

– Siis rockmusaan kuuluu ehdottomasti se, että sitä vedetään hymy huulessa eikä yrmy naamassa, basisti Ilkka Nanouche huudahtaa.

– Jotenkin riffimusasta tulee vaan kiusallista, jos sitä tekee ihan liian tosissaan. Vakaviakin aiheita voi käsitellä pienellä pilkkeellä, ja kuka sitäkään on sanonut, ettei samalla levyllä voi olla mukana hauskaa ja totisempaa kamaa.

Luukas Oja ei kaihda irrottelua myöskään levynkansista, musiikki videoista tai keikka-asuista, joissa kaikissa on yhtä paljon bändin tyyppien omia persoonia kuin vieraammilla tyyleillä leikittelemistä.

­– Meidän kansien ja keikkojen ilme menee aika käsi kädessä. Niissä on hauskaa olla välillä jotain ihan muuta kuin oma itsensä, kun musaan me laitetaan jo niin paljon itseämme, Iivari pyörittelee.

– Kun mä laitan päälleni ne verkkosukkikset, jonkun baskerin ja pikkutakin, siitä tulee sellainen Angus Young -efekti, että tämä on se univormu ja nyt on tämä rooli päällä, eikä sen roolin tarvitse olla täysin sitä, mitä on arkisesti. On tosi siistiä liioitella joitakin puolia itsestään sen sijaan, että menisi levykansiin vaan patsastelemaan omissa kamoissaan.

– Kyllä mä myönnän, etten mä kulje vapaa-ajalla keltaisissa yöasuissa, joita meillä oli ekan levyn kansissa päällä, mutta just sehän siinä olikin ideana että ”Miks ei?” Kuka ei lähde irrottelemaan asuilla, jos on saumat? Ilkka nauraa.

– Eikä me mitenkään väkisin yritetä provosoida provosoimisen takia, vaan kokeillaan vaan kaikenlaista, koska me voidaan tehdä niin. Jos huvittaa laittaa huulipunaa kuviin, niin sitten laitetaan, ja hyvä niin, Iivari summaa.

Bändin räväkkä, välitön ja iloinen energia on jotain, mikä on vetänyt ihmisiä bändin puoleen ensimmäisistä keikoista asti. Asian kääntöpuoli on vähemmän yllättäen se, että yhtä moni kokee bändin törkeän ärsyttäväksi.

– Tämä on se keskustelu, jota me ollaan käyty ihan itsekin meidän musan suhteen, että me ei välttämättä oikeasti olla tarpeeksi indietä tai tarpeeksi mainstreamia istuaksemme mihinkään täysin, mutta… mitä sitten? Iivari kysyy.

– Olisi helpompaa tehdä niin, että äänitettäisiin jollain teippinauhurilla indie-lätty ja ollaan maailman coolein lo-fi-bändi. Tai sitten tehdä tosi tuotettu levy, joka kiiltäisi niin paljon, että se iskisi varmasti helpommin kaikkiin.

– Mutta just tämä estetiikka, yhtä lailla kaikki nämä hulluttelut ja sormen heristelyt, mitä te kuulette meidän musassa… Se kaikki vaan on meitä. Ei me voida, eikä edes haluta voida sille mitään!

Teksti: Aki Nuopponen
Lue koko haastattelu Soundista 5/22.

Lisää luettavaa