Kolumni: Hauras, kömpelö ja amatöörimäinen Ozzy Osbourne kiteyttää, mistä 2010-luvun rockissa on kyse

2010-luvun rock on vanhusten valtakunta. Ilmiön läpitunkevuudesta huolimatta emme suostu huomaamaan, mikä vanhusrockissa on erityistä, väittää esseisti Antti Hurskainen.

Ozzy Osbourne vuonna 2011.
Markus Laakso

David Bowie ja Lemmy Kilmister kuolivat tammikuussa ja Prince keväällä. Rock-musiikin innovaattorien menehtymissuma vaikuttaa alleviivaavan kaiken hyvän loppua. Nekrologit turpoavat suurista sanoista, kun ensimmäiset poistuvat lavalta.

Vastahan kaikki alkoi. Se, että David Bowie eli aivan äsken, havainnollista, kuinka tavattoman nuori taiteenlaji populaarimusiikki on.

Ozzy Osbourne saattaa olla kuolemaa hylkivä biosysteemi, mutta hänen taiteensa elää heikkoudesta ja kuolevaisuudesta.

Bowien syntymävuonna 1947 ei tunnettu Elvistä tai Rock Around the Clockia. Kun tuleva Ziggy Stardust ryömi tai konttasi, Chuck Berry täytti 21 vuotta. The Beatles perustettiin vuonna 1960, kun Berry oli jo saavuttanut keski-iän ja tehnyt tärkeimmät levytyksensä. Hän elää edelleen.

Simon Reynolds kiteyttää uuden vuosituhannen rock-eetoksen teoksessaan Retromania (2011). Populaarimusiikki on Reynoldsin mukaan rakastunut menneisyyteensä. Uudet bändit imitoivat vanhoja ja vanhat itseään.

Kehityskulun haitallisuutta ei kannata kiistää. Silti Reynoldsin madonluvuilla on ilmeinen kääntöpuolensa. Koska rock’n’roll on ihmiselämää lyhyempi instituutio, monet asiat tapahtuvat sen piirissä ensimmäistä kertaa, juuri nyt. Kierrättämisen pioneerikin on, kun tarkkaan katsoo, pioneeri.

Rockin ikääntyminen on Suomessakin vakiintunut musiikkikolumnistien suosikkiaiheeksi. Enimmäkseen ilmiötä lähestytään määrällisesti: näin ja näin vanhat artistit täyttävät näin ja näin suuret lavat. Mutta eikö pohtimisen arvoista olisi, mitä rockin ”geriatrisoituminen” – Ilkka Mattilan sanavalinta – merkitsee? Miten verisuonten kalkkeutuminen vaikuttaa lava-aktiin?

Ja kuinka me, minkä ikäiset hyvänsä, suhtaudumme puuskuttaviin rock-kukkoihin?

David Bowie.
David Bowie.

Ensimmäiset vanhustähtisukupolvet ovat joutuneet kohtaamaan ikärasismia avatessaan uria. Rock lakkasi olemasta nuorisomusiikkia viimeistään 1980-luvulla, mutta nuoruuden kultti elää edelleen.

Eläkeikäistä artistia ei punnita hänen taiteensa perusteella vaan sillä, kuinka hän jaksaa. Niin kauan kuin Mick Jagger on ikäisekseen virkeä, hän saa luvan vatkata lanteitaan ja sietää kehäraakkisyytöksiä.

Jotkut, kuten Leonard Cohen, tuomitaan ”arvokkaasti vanhenneeksi”. Kyseessä on kiertoilmaus viimeisen käyttöpäivän ylittymiselle.

2010-luvun rock-yleisö on sokea vanhusrockin erityislaadulle. Jos puhe dinosauruksista, juhlavuosista ja rahastuskiertueista taukoaisi, saattaisimme kuulla veteraanirokkarin avunhuudon.

Ehkä oivaltaisimme, että rocktähti ei jaksa. Että hän on ihminen.

Leonard Cohen.
Leonard Cohen.

Ozzy Osbourne ruumiillistaa 2010-lukulaisen rock’n’rollin. Osbourne syntyi vuonna 1948, hiukan Bowien jälkeen, ja hänen olisi pitänyt menehtyä jo 1970-luvun lopulla. Tuolloin Ozzy erotettiin Black Sabbath -yhtyeestä, jonka solistina hän oli tullut osallistuneeksi heavy metalin keksimiseen.

War Pigsin (1970) ja Children of the Graven (1971) laulaja erakoitui ja keskittyi itsetuhoiseen päihtymiseen, kunnes tuleva vaimo ja manageri Sharon Arden pelasti Ozzyn menestyksekkäälle soolouralle.

Kun James Hetfield, Bruce Springsteen tai kuka hyvänsä stadionluokan rock-tähti nousee lavalle, hänen pärjäämisensä puolesta ei tarvitse pelätä. Ozzy sitä vastoin rokkaa jatkuvassa romahtamisvaarassa.

1980-luvulla Osbournen alkoholismi ja narkomania voimistuivat, mutta elimistö piti pintansa. Vuonna 2003 Ozzy rusentui mönkijän alle tiluksillaan. Kuoleminen ei edelleenkään kiinnostanut, vaikka ”pimeyden prinssi” lakkasi hengittämästä ja kahdeksan kylkiluuta katkesi.

Jo seuraavana kesänä käynnistyi eräs alkuperäisen Black Sabbath -kokoonpanon lukuisista paluukiertueista. Osbourne toipui huutamaan fanilaumalleen ”I can’t fuckin’ hear you” kuten ennenkin.

Ensi torstaina hän esiintyy Kaisaniemen puistossa. Puheet Black Sabbathin viimeisestä kiertueesta ovat uskottavampia kuin ennen, sillä kitaristi Tony Iommi taistelee imusolmukesyöpää vastaan. Black Sabbathin vuonna 1997 käynnistynyt ikuinen paluu lähestyy loppuaan.

Ozzy Osbourne saattaa olla kuolemaa hylkivä biosysteemi, mutta hänen taiteensa elää heikkoudesta ja kuolevaisuudesta. Ja ”taiteella” viittaan Osbournen tapaan olla lavalla. Nykyaikainen vanhusrock rakentuu tallenteiden sijaan tapahtumille. Siksi Ozzy Osbournekin on kiertänyt maailmaa ahkerasti läpi 2000-luvun.

Tänä aikana on hämmästelty, kuinka Ozzy edelleen jaksaa tai kuinka hänen jaksamisessaan on ongelmia. Lähtökohdat ontuvat, koska Ozzy ei alun perinkään jaksanut. Hän on aina ollut heikkouden sanansaattaja.

Kun katsoo Black Sabbathin harvoja live-tallenteita 1970-luvulta, näkee yhtä haahuilevan Ozzyn kuin 2000-luvun reality-hitissä The Osbournes. Hän horjuu lavan reunalta toiselle ja suorittaa aika ajoin kömpelön jänöhypyn.

Laulaessaan Ozzy keskittyy, tuijottaa lasittuneesti eteensä, kunnes vapautuu ja usuttaa yleisöä taputtamaan epätahtiin Paranoidin riffin kanssa.

1980-luvulla Osbournesta brändättiin rockin virallinen mielipuoli, joka jyrsi lepakolta pään ja uhkasi amerikkalaisen nuorison moraalia. Tuolloinkin hänen lava-aktinsa oli staattinen ja seniili. Esimerkiksi vuoden 1985 Live Aidin miljoonayleisön edessä hän taapertaa kuin liian monta konjakkia nauttinut isoäiti permanentissaan.

Niin nuoren kuin vanhan Ozzy Osbournen esiintymisestä puuttuu suvereeniuden tuntu. Kun James Hetfield, Bruce Springsteen tai kuka hyvänsä stadionluokan rock-tähti nousee lavalle, hänen pärjäämisensä puolesta ei tarvitse pelätä. Ozzy sitä vastoin rokkaa jatkuvassa romahtamisvaarassa.

Silkka amatöörimäisyys pitää Osbournen relevanttina. Kaikilla näkemilläni kerroilla hän on ollut vuoroin nerokas ja kelvoton. Yleisö rakastaa Ozzya koska tuntee ylpeyttä hänen pystyssä pitämisestään.

Osbournen elämänmittaista epävarmuutta on vaikea havaita, koska Black Sabbath on heavy-yhtye, vieläpä ensimmäinen ja suurin. Heavy metal on machomiesten satumaailma. Kastraatioepäilyjä herättävän korkealta laulavat sankarisolistitkin viestivät voimaa ja kunniaa.

Ozzy Osbournelta tätä vastoin puuttuvat sekä maskuliinisuus että tekninen taituruus. Hänen hatara äänensä vertautuu helpommin Neil Youngiin kuin Bruce Dickinsoniin tai Ronnie James Dioon. Hän lepertää faneilleen ”God bless you all”, kun hänen luullaan palvovan saatanaa.

Black Sabbath.
Black Sabbath.

Retromanian mädättämässä rock-kulttuurissa laskelmoidaan. Tulokkaat noukkivat vaikutteita oikeilta vuosikymmeniltä samalla, kun veteraanit tienaavat vuoroin paluulla ja lopettamisella. Ozzy Osbourne vaikuttaa tässäkin suhteessa edelläkävijältä.

Hän järjesti pompöösin jäähyväiskiertueen jo vuosina 1991–92, jolloin populaarimusiikissa etsittiin vielä uusia ilmaisumuotoja. Myös tuolloin hänen jaksamisensa nousi puheenaiheeksi. Kiertuetallenne Live & Loudin (1993) kansivihkossa päivitellään, kuinka ”42-vuotias esiintyy kuin olisi kahdenkymmenenkahden!”

Ozzy Osbournella voidaan laskelmoida, mutta Ozzy itse ei laskelmoi. Hän ei yksinkertaisesti osaa.

Vaikutelma pettää. Ozzy Osbournella voidaan laskelmoida, mutta Ozzy itse ei laskelmoi. Hän ei yksinkertaisesti osaa.

Lukihäiriöistä ja Parkinin oireyhtymästä kärsivällä Osbournella on ollut elämässään tapana ajautua asiasta toiseen: nuorisorikollisesta Black Sabbathin solistiksi, edelleen 1980-lukulaiseksi hard rock -tähdeksi ja 2000-lukulaisen tositelevision narriksi.

Hän on viihtynyt rooleissaan vaihtelevasti, eikä jälki ole aina ollut kaunista.

Haurasliikkeinen ja ohutääninen rock-vanhus jäänee Ozzy Osbournen viimeiseksi rooliksi. Tähänkään hän ei pyrkinyt. Ozzy sattui vain olemaan olemassa, kun rock ikääntyi ja tarvitsi toteuttajaa.

Kuluttavaa elämää kestänyt, 67-vuotias keho tarjoaa hänelle erinomaiset puitteet olla oma itsensä: avuton ja raihnainen.

Kun Ozzy torstai-iltana Kaisaniemessä köpöttelee kohti lavan reunaa, vain yleisön ja artistin välinen rakkaus estää häntä putoamasta. Kun hän tulkitsee Black Sabbath -kappaleen dramaattisen säkeistön päin honkia, annamme anteeksi – jos olemme rohkeita.

Sillä siitähän 2010-luvun rock’n’rollissa on kyse: uskalluksesta kohdata rajat, kuoleman läheisyydestä. Raskaampaa metallia ei tarvita.

Kuten Pulp-yhtyeen Jarvis Cocker – syyskuussa 53 vuotta täyttävä laulajanalku – neuvoo kappaleessaan Help the Aged (1998):

If you look very hard behind those lines on their face
You may see where you are headed and it’s such a lonely place

Antti Hurskainen

Kirjoittaja on esseisti, joka on käsitellyt artikkelin aihetta esikoisteoksessaan Ozzyteksti (2013, Savukeidas).

Black Sabbath esiintyy Helsingissä Kaisaniemen puistossa 7. heinäkuuta.