AEROSMITH: Honkin´ On Bobo

Arvio julkaistu Soundissa 04/2004.
Kirjoittanut: Jussi Niemi.
Juurihoito on taas kunniassa. Aerosmith ei onneksi tarjoa 25. albumikseen Robert Johnson -tribuuttia, vaan sekalaisia lempi-bluesejaan sekä yhden rock-ohjelmistostaan muistuttavan originaalin. Sympaattista on hyvä meininki ja hurtti Aerosmith-ote: tässä ei pinnistellä tai hurskastella.

Arvio

AEROSMITH
Honkin´ On Bobo
Columbia

Juurihoito on taas kunniassa. Aerosmith ei onneksi tarjoa 25. albumikseen Robert Johnson -tribuuttia, vaan sekalaisia lempi-bluesejaan sekä yhden rock-ohjelmistostaan muistuttavan originaalin. Sympaattista on hyvä meininki ja hurtti Aerosmith-ote: tässä ei pinnistellä tai hurskastella.

Usein pohjapiirros löytyy enemmän britti-invaasioversioista kuin alkuperäisistä. Tämä tiivistyy Fleetwood Macin Stop Messin' Aroundin lisäksi Big Joe Williamsin Baby, Please Don't Gossa, joka yhdistää Van Morrisonin Themin ja Ted Nugentin Amboy Dukesin näkemykset aiheesta. Kummankaan villiä hypnoosia ei tavoiteta, mutta piisi polkee napakasti. Samaa osastoa edustaa Bo Diddleyn Roadrunner, jota 60-luvun jälkeen ei olekaan juuri kierrätetty.

Soundissa on pyritty konstailemattomuuteen, ehkä siksi sointi jää turhan tavanomaiseksi rock-bluesiksi. Persoonallisimmin toimii Walk This Way -riffillä väkevästi möyhivä Willie Dixonin I'm Ready muualla aika tyypillisesti karjuvan, ja harppuakin puhaltavan, Steven Tylerin simuloidessa Howling Wolfia mainion sarjakuvamaisesti. Virityksen kruunaa upean mollisesti kaikuva slide. Arethan Never Loved A Girl soulahtaa torvineen mukavasti Joe Perryn vokalisoiman Back Back Trainin ja Jesus On The Mainlinen osoittaessa, että Fred McDowellin kautta on diggailtu syvintä delta-kamaakin.