AEROSMITH: Just Push Play

AEROSMITH
Just Push Play
Columbia

Kauan se kesti ja hauskaa se oli. Vuosikymmenestä toiseen Steven Tyler lauloi, maiskutteli, kiljui ja murisi maanisesti kuin vilunkitohtorin douppaama seksihullu härkä. Ja vuosikymmenestä toiseen Joe Perry oli se vähän fiksumman oloinen kitarasankari, joka kieltäytyi turhista tilutteluista ja soitti soolonsa mieluummin vähän ali kuin yli – usein vielä vaihtelevilla, jopa säröttömillä soundeilla. He olivat elämää suurempia sarjakuvahahmoja, eivät enää vuosiin musiikillisesti erityisen tärkeitä, mutta oikea yhtye kuitenkin, hauska ja viihdyttävä.
Mutta nyt Steven Tyler on 52- ja Joe Perry 50-vuotias ja väistämättä se alkaa myös kuulua. Yhtye on yrittänyt löytää uutta puhtia luopumalla huipputuottajista ja hoitamalla hommaa osin itse. Niinpä soundit eivät enää ole elämää suurempia eivätkä kovin puleerattuja, mikä on sinänsä hyvä asia. Samalla Tylerin ääntä on efektoitu usein liikaa. Yritetäänkö tässä peitellä hämmästyttävien äänellisten voimavarojen hidasta ehtymistä? Ihmeen kauan Tylerin ääni onkin kestänyt hänen laulutyyliään. Robert Plantin korkein rekisteri muuttui epävarmaksi jo 1980-luvulla, samoin monen muun 1970-luvun rock-kukon.
Vaikka soundit eivät ole suuret, raidat on vieläkin tupattu täyteen tavaraa. Se ei sinänsä ole synti, mutta miksaus on turhan demokraattinen. Mikään ei nouse esiin, ei edes Perryn kitara. Sääli.
Eittämättömällä ammattitaidolla yhtye ottaa toki työvoiton. Aika monessa ulkomaisessa lehdessä Aerosmithin dinosaurus-luonne on jo aikoja sitten kääntynyt yhtyeen hyväksi: että he jaksavatkin edelleen pumpata itsensä täyteen miehistä rocktähtiuhoa aivan kuin punk rockia, feminismiä ja Radioheadin kaltaisia tähteydestä ahdistuvia älykköbändejä ei koskaan olisi ollutkaan.
Kyllä MTV varmaan pyörittää tältäkin levyltä kuutta, seitsemää ensimmäistä videota. Jaded on hitti ihan ansaitusti ja Luv Lies voisi olla se lakisääteinen Aerosmith-balladi, jota maailman autoradiot tuntuvat aina noin vuoden välein kaipaavan. Nimiraita Just Push Play on tämän vuoden Walk This Way -uusioversion kopio – vieläpä tietyllä itseironialla – ja pari keskinkertaisen kiinnostavaa syrjähyppyäkin löytyy, mutta hirmuisen kaukana tässä ollaan Mama Kinin, Dream Onin tai vielä Pumpilta löytyvän Janie's Got A Gunin maailmoista.
Mitä vähemmän studioroinaa, sen selvemmin bändin terveen musiikillisen ytimen huomaa. Niinpä puoliakustinen Face levyn lopettavana "bonusraitana" herättää toiveita. Vaikka se meluisin, eniten raakaa voimaa vaativa rock ei enää luonnistu entiseen malliin, jotain kiinnostavaa nämä vanhat likaiset miehet voivat vielä hyvinkin kehitellä.