Kyynikolla on kissanpäivät. Netissä kiivaaseen tahtiin viime vuonna levinnyt Kovia ja kiljua -biisi asetti odotukset heti ensinykäisyllä liian korkealle. Melkein jo silloin tiesi, että optimaalisessakaan albumimitassa kiitettävän provosoivasti nimetty Huora ei voi toimia yhtä täysillä. Mikään yhden hitin varaan laskettu läpihuutojuttu Hukutaan paskaan ei silti missään nimessä ole. Vaikka paljon sillä huudetaan.
Huora on solisti Anni Lötjösen show. Bändi ei olisi läheskään niin kiinnostava, ellei myös lempinimellä Metelimuija tunnettu laulaja pistäisi itseään täysillä peliin. Äärirajoilla kärisevällä huudolla kerrotut tarinat päihteistä ja epämukavasta elämästä tuntuvat omakohtaisilta, eletyiltä. Sillä ei ole väliä, ovatko ne, mutta sanottava tuodaan uskottavasti esille.
Sen sijaan bändi saisi soittaa huomattavasti suoraviivaisemmin. Kitaraluikaukset ovat vanhentunutta skeittipunkkia, keskitempo lanaa ihmeellisellä grunge-vaihteella ja etenkin laulumelodioissa homma menee välillä ihan liian vaikeaksi. Ja vaikka kuinka tämä maa onkin juuri nyt hukkumassa paskaan, niin hetkessä elävä politikointi elää vain hetken.
Aivot narikkaan -suhtautumistapa on tekijöiden vähättelyä, mutta Huoran debyytti kuulostaa sitä paremmalta mitä vähemmän sitä analysoi. Kiusallisen lähellä kiitettävää liipataan.
