Nyökkäys Giant Robotin muinaishitin suuntaan auttaa asettamaan helsinkiläisbändin kakkoslevyn paikalleen musiikin suurella kartalla. Todellisuudesta kasvatetaan fantasiamaailma, surffaaminen on metaforista toimintaa siinä missä rokkaaminenkin.
Toki näiden tyyppien kitarat ja saksofoni soivat sen verran imuisina, komppi hakkaa niin vetävänä ja kaikua on käytetty sikäli tarpeeksi, että sen paratiisirannan voi kuvitella tänne läppärin äärellekin. Helsinki Surf City on muodon puolesta jäännöksettömän onnistunutta musiikkia, jossa uskalletaan puhtaasta pastissista vähän muuallekin.
Muun muassa laulettujen biisien pariin. Niitä levyllä on jopa neljä, jokaisessa oma persoonallinen vierailijansa. Stepalla tuntuu olevan vähän kiire räpätä Beatlesin viisaat sanat -biisin kiivaan tempon päälle, kun taas Maria Stereon laulama Rock’n’roll sydän toimii kovanaaman herkkyydessään parhaiten bändin perusmeiningin kanssa. Marko Haaviston Yöjuna ja Minja Kosken Ison cityn valot ovat puolestaan päteviä rokki-iskelmämukaelmia, kuin mittatilaustöitä Aki Kaurismäen seuraavaan leffaan.
Helsinki Surf City on kirjoissani pätevää viihdettä musiikkiniiloille. Vaikea keksiä pahaa sanottavaa, mutta ei se oikein kosketakaan.
