Arvio: Nickelback on yhä kuin markkinamiesten palaverissa kokoon kursittu hirviö – silti sen kuunteleminen tuntuu kapinalliselta

Nickelback
Get Rollin'
BMG

Nickelbackia vihataan antaumuksella, koska se kuulostaa juuri siltä kuin ekonomien johtaman levy-yhtiön markkinointiosasto olisi uneksinut sen eloon märissä unissa, joissa heidän firmansa dominoi Amerikan radiosoittoa. Mutta jos biisit kirjoittanut Chad Kroeger aidosti tahtookin bändinsä kuulostavan juuri siltä, että sen särmät ovat superlonia ja elämältä maistuvat tarinat lainattu countryrockista, niin mikäs siinä sitten.
.
Sillä sitähän myös bändin kymmenes levy Get Rollin’ on: virtaviivaiseksi hiottua, useimmissa biiseissä post-grungella ”raskaaksi” päivitettyä helppokuuntelucountrya aiheista, joihin pienen ihmisen on helppo samastua. Kuten aina, albumin biisit koostuvat muutamasta ryhdikkäästä kitarariffistä, laakista kalloon tarraavasta ja vaivatta mukana hoilattavasta kertosäkeestä sekä timanttisen rouheasta tuotannosta.
.
Niin simppeliä musaa kuin se onkin, Nickelbackin kuuleminen saa isojen levy-yhtiöiden mädättämien radioasemien muminaräppiin, reggaetóniin ja hädin tuskin täysi-ikäisten pop-prinsessojen ihmissuhdepiipityksiin ehdollistaman amerikkalaisen radionkuuntelijan tuntemaan itsensä hetken aikaa nuoreksi ja kapinalliseksi, vaikka biiseissä on rosoa kuin biljardipallossa.