Grave Pleasuresin uran tapahtumarikkaita alkuvaiheita nimenvaihdoksineen, huipputuottajineen ja breikkausennustuksineen on käsitelty tämän(kin) median sivuilla jo siinä määrin, että tarpeen on mainita vain olennainen: eteenpäin on menty. Plagueboysillä yhtye hellittää puristusotettaan mailasta, ja antaa välillä väkinäiseksikin yltyneen rokkauksen sijaan tilaa sävykkyydelle ja melodisuudelle.
Albumin avausraidan nimi Disintegration Girl ei jätä paljoa arvailun varaan, mistä lähteestä Grave Pleasures vaikutteita ammentaa. Yhtyeen nykyisestä soundista, erityisesti kristallisista sähkökitaroista, tulee yleisemmin mainittuja goottijättiläisiä enemmän mieleen newyorkilainen Interpol, joka on levyillään rohkeasti venyttänyt kitaravetoisen post punkin muottia. Mat McNerneyn falsetti soi paikoin kuin Brett Andersonilla.
Parasta Plagueboysilla ovat sävellykset, jotka hyödyntävät neuvokkaasti modulaatioita ja erilaisia harmonis-melodisia anomalioita. On suoranainen vääryys, jos upeaan laulumelodiaan pohjautuva Lead Balloons ei muodostu hitiksi, tai albumin nimikappale, jonka kertosäe jää mieleen kertaiskusta.
Sopii toivoa, ettei Grave Pleasuresin kansainvälinen momentum mennyt jo. Plagueboysin perusteella yhtye olisi valmis nousemaan goottirockin raskaaseen sarjaan.
