Norjan kiistatta tunnetuin, joskin kiistellyin metallibändi Dimmu Borgir ei ole viime aikoina juuri kiirettä pitänyt. Aiemmin parin vuoden julkaisuvälillä albumeja suoltaneen black metal -ikonin uutukaista sai tällä kertaa vartoa vajaat kahdeksan vuotta.
Abrahadabra (2010) oli mahdollisesti tasalaatuisin kokonaisuus sitten Puritanical Euphoric Misanthropian (2001). Sitä vaan ei esittäjänsä kuuloiseksi tunnistanut. Äärielementeistä lähes tyystin karsittu materiaali katkaisi ne viimeisetkin juuret norskibläkkikseen. Se ei sinänsä ole itseisarvo, mutta oli tähän asti taannut sopivan tujauksen veret seisauttavaa nihilismiä.
Sitten Dimmu Borgirin voimien päivien on samoille apajille löytänyt esimerkiksi Septicfleshin ja kotimaisen Shade Empire kaltaisia pelureita, jotka uhkuvat sitä vimmaa ja mielikuvitusta josta Norjan sedillä ei ole irvistyksen vertaa jäljellä. Synonyymi Eonianille nimittäin on mitäänsanomaton. Jos Abrahadabran ylijäämämateriaalilta haiskahtavilla biiseillä Shagrathin kärinä korvattaisiin kirkasäänisemmällä laululla, ei musiikkia erottaisi kymmenistä muista sinfoniametallibändeistä. Paitsi silloin, kun pitäydytään sahaamassa viiden pennin Satyricon-riffejä.
Se keskitiellä tasapainoilu, jossa tunnemyrskyt ja genrelle tyypilliset ylilyönnit loistavat poissaolollaan sisällöttömän orkestraatiojylinän kustannuksella, on taitolaji, johon tämän bändin pelisilmä ei riitä. Vielä viime albumilla tuoreelta kuulostanut yksinkertaisuus muodostuu siis mielikuvituksettomuuden loukuksi.
