Basement Jaxx on paljon velkaa raa’alle ja tasaiselle house-biitille, jonka päälle se rakentaa kappaleensa. Tuottajakaksikko on osoittanut, että sen varaan voi jättäytyä, pinota mitä vain vailla sortumisen vaaraa. Vähä vähältä Simon Ratcliffe ja Felix Buxton ovat onnistuneet soluttamaan yhä kehittyneempiä ja vaihtelevampia kappalerakenteita vankalle pohjalleen. Kokemus ja luovuus takaavat, että se toimii väistämättä; kaikki kuulostaa luonnolliselta, eikä mikään hankaa vastaan. Toisinaan luovuus kuitenkin jättää varjoonsa tuiki tärkeän kysymyksen mausta. Jälkikäteen on ollut helppoa havaita vuosia kestänyt jakso, jonka aikana Basement Jaxxista on ollut mahdotonta neuvotella saamatta osakseen oudoksuvia katseita.
Neljännen levynsä julkaiseva duo saa kiittää ostavaa yleisöä keskittymiskyvyn puutteesta. Kaksikko on saanut irvokkaimmillaankin osakseen vilpittömältä vaikuttavaa ihailua. On paljon lehtiä ja ihmisiä, jotka eivät osaa kytkeä Basement Jaxxia mihinkään ymmärrettäviin jatkumoihin mutta joiden mielestä Remedy (1999) on viime vuosikymmenen paras ”dance”-levy. Tällöin unohdetaan, mitä kaikkea ”dance” voikaan merkitä ja miten vähän tästä rikkaudesta on löytänyt tiensä Basement Jaxxin mauttomille levyille.