”My private life is an inside joke/No one will explain it to me”, toteaa Conor Oberst kertakaikkisen kauniissa, hienosti rullaavassa Shell Games -biisissä, joka kuulostaa koskettimineen 1980-luvun The Curelta. Muutenkin Oberstin, Mike Mogisin ja Nate Walcottin yhtyeeseen usein liitetty folkrock on muisto vaan.
Bright Eyesin mahdollisesti viimeisen albumin poprock on melodista ja mukavaa, mutta ei missään nimessä yhtä pakahduttavaa kuin Conor Oberstin katalogin parhaat palat. On silti vaikea väittää uusia lauluja yhtään vähempiarvoisiksi. Niiden tekijä on vain mennyt eteenpäin. Lupauksensa hän on lunastanut jo aikoja sitten.
Tällä kertaa Conor Oberstin tekstit ovat totuttua kryptisempiä. Korostuneen poliittiset ja henkilökohtaiset aiheet on jätetty seuraavaan kertaan. Useat viitteet rastafarismiin vihjaavat, että miehen hengelliset kiinnostuksen aiheet ovat taas muuttuneet.
Erityisesti The People’s Key -albumilla miellyttävät samat asiat kuin aiemmilla, hyvin erilaisilla levyillä. Vaikka kyseessä ei ole Conor Oberstin vahvin laulunippu, kaikesta toiminnasta välittyy ainutkertainen lämpö ja vaivattomuus. Oberstin ääni värisee yhä poikkeuksellisen kauniisti. Ladder Songin suru on luonteeltaan nostattavaa.
