Levyarvio: Bright Eyesin Conor Oberst on mestari tarinoimaan mutta mistä hän oikein laulaa?

Bright Eyes
Down In The Weeds, Where The World Once Was
Dead Oceans

Conor Oberst on yksi niistä monista, joille on sovitettu ”uuden Dylanin” viittaa. Ihan turhaan tietenkin, mutta yhtymäkohtia kyllä löytyy. Blonde On Blonden humoristisesti surrealistinen lyriikka varsinkin tuntuu tehneen vaikutuksen ensialbuminsa jo 13-vuotiaana julkaisseeseen artistiin.

Oberst on mestari suoltamaan juohevasti etenevää tarinaa, joka tuntuu yhtaikaa henkilökohtaiselta, yleiseltä ja merkitykselliseltä, vaikka on paha lopulta sanoa, mistä hän oikeasti puhuu. Hämmentävän lumoavan vaikutelman kruunaa Oberstin värisevä, periksi antamaton ja terävästi sarkastinen ääni.

Conorin monista bändeistä (Monsters Of Folk, Desaparecidos, Better Oblivion Community Center) pitkään telakalla ollut Bright Eyes on häilynyt folkahtavasti orgaanisen ja elektronisemman ilmaisun väliä. Nyt yhtyeen kymmenennellä albumilla ollaan lähinnä indie rockissa. Instrumentaalipuolella Mike Mogis ja Nathaniel Walcott taustoittavat johtajan tilitykset värikkäästi ja hyvällä maulla.

Levyn heikoimmaksi lenkiksi paljastuu Oberstin persoonallisesti puhemainen mutta aika kapealla saralla pelaava fraseeraus, joka saa biisit tuntumaan kuin saman kappaleen eri tulkinnoilta. Selvimmin erottuu hiukan pirtsakampi Mariana Trench, joka onkin valittu sinkuksi.