BRIGHT EYES: I´m Wide Awake, It´s Morning

Olen ymmälläni. Näistä kahdesta samanaikaisesti julkaistusta albumista I'm Wide Awake, It's Morning on liki poikkeuksetta saanut osakseen paremman arvion kuin Digital Ash In A Digital Urn. Olen varma, että kyseessä on sähkökitaraan vaihtanutta Bob Dylania Juudakseksi kutsuneiden folk-fasistien salaliitto. I'm Wide Awake, It's Morning -albumi on tietyn kehityksen päätepiste, johdonmukainen levytys 24-vuotiaan Conor Oberstin eli Bright Eyesin uralla. Levyn suurin ongelma on se, että se kuulostaa enemmän vuodelta 1973 kuin vuodelta 2005. Digital Ash In A Digital Urn puolestaan kuulostaa enemmän vuodelta 2005 kuin mikään kuulemani levy. I'm Wide Awake, It's Morning -levyn kantrifolk kumartaa otsa hiekassa Gram Parsonsille ja Dylanin folk-kaudelle. Sen kappaleet ovat hienoja ja ne on toteutettu oikeaoppisesti – pedal steel ujeltaa kaihoisasti ja Emmylou Harris on houkuteltu laulamaan herkkiä harmonioita kolmelle raidalle. Parhaimmillaan levyn musiikki (esimerkiksi Lua, Train Under Water ja Road To Joy) soi valtavan kauniina ja voimakkaana, omalla tavallaan virheettömänä, mutta kaikesta huolimatta viehätyn enemmän Digital Ash In A Digital Urnin epävarmuudesta, epätietoisuudesta ja epätäydellisyydestä. Digital Ash In A Digital Urniin on viitattu Conor Oberstin hankalana elektronisena albumina, jopa silkkana kiusantekona. Tosiasiassa se ei ole lainkaan vaikeaselkoinen tai millään tavalla kiusallinen esimerkiksi Radioheadin Kid A:n ja Insomniacin kaltaisten levyjen estetiikkaan tottuneille kuulijoille. Toivottavasti albumi antaakin suunnan tuotteliaan ihmelapsen tuleville julkaisuille. Digital Ash In A Digital Urn -levyn tunnelma on kuin Boards Of Canadan remiksaaman The Curen 17 Secondsin – tai jos halutaan pysyä tässä ajassa Beckin Sea Changen. Sen laulut tapahtuvat hitaasti ja ne ovat kauniita, alakuloisia ja yksityiskohtaisia. Toteutustavastaan huolimatta ne ovat myös äärimmäisen inhimillisiä ja henkilökohtaisia. Kertokaapa vaikka, millä keinoin Gold Mine Gutted -kappaleesta saisi yhtään koskettavamman? Mahtaako kukaan kirjoittaa tällä hetkellä parempia lauluja kuin pienelle paikalliselle levymerkille uskollisena pysynyt Conor Oberst? Kaiken kruunaa hänen ihmeellinen, särkymistä odottava äänensä: "Now they are spreading out the blankets on the beach/that weatherman's a liar, he said it would be raining/but it's clear and blue as far as I can see."