CLAWFINGER: Zeros & Heroes

Clawfinger-parka. Se oli melkein oikeassa paikassa oikeaan aikaan, mutta niin vaan se jäi ikuisiksi ajoiksi kakkosdivisionaan. Deaf Dumb Blind -levy yhdisteli industrialia, metallia ja rap-laulua tuoreella tavalla, albumilta lohkottu single Nigger oli ainakin jossain määrin hitti ja Clawfingerin tulevaisuus näytti valoisalta. Kymmenen vuotta myöhemmin voi todeta, että siitä muodostui kaikkea muuta kuin valoisa. Samassa ajassa maailma on nähnyt Nine Inch Nailsin, Rage Against The Machinen ja Rammsteinin nousun megaluokkaan, mutta ruotsalaiset ovat painineet levy-yhtiöongelmien kanssa ja levyt ovat innottomasti toistaneet samaa ideaa, joihin muut keksivät kyytipojaksi paljon omaakin.

Paha on mennä veikkaamaan Clawfingerille nousua, vaikka nyt markkinoilla olisi tilaa ykkösbändien hajottua tai ollessa määrittelemättömässä limbossa. Zeros & Heroes on odotuksiin nähden yllättävän kuunneltava levy, mutta reseptin parasta ennen -päiväys meni jo. Liekö vuosien varrelle kasaantuneet ongelmat vai mitkä entisestäänkin lisänneet Clawfingerin äkäisyyttä, sillä bändi kuulostaa entistäkin vihaisemmalta. Sen sijaan yhtyeen lyriikat ovat edelleen yhtä tyhjiä kahden pennin julistuksia kuin ennenkin ("love is just a four letter word", "live like a coward or die like a man") ja näin hip hopin kulta-aikana ärisevä räppäys aiheuttaa varmasti enemmän hillittömiä naurunremakoita kuin ihailevaa hymistelyä.

Oletettavasti nostalgiset ansiot nostivat mielenkiintoa Zeros & Heroesin muutaman ensimmäisen biisin ajan. Bitchista alkaa kuitenkin niin keskinkertaisten tai suorastaan onnettomien biisien suma, ettei tarvitse miettiä miksi Clawfingeristä ei koskaan tullut menestystarinaa.