DARKTHRONE: Sardonic Wrath

DARKTHRONE
Sardonic Wrath
Moonfog

Darkthrone on menettämässä julmuutensa. Ennen sen suttusoundisen mystiset levyt, Transilvanian Hunger etunenässä, herättivät kuulijasta riippuen pelkoa, inhoa, sääliä, yhteenkuuluvuutta tai, siinä tavallisimmassa kirkkoja sytyttelemättömän metallifanin tapauksessa, intohimoa räplättävään musiikkiin, jota kuunnellessaan ei voinut olla täysin varma sen surkeudesta tai loistavuudesta. Ainoa varma asia oli se, että joku tuntui tuijottavan ja sillä oli punaiset silmät.

Sardonic Wrathia saa sahata edestakaisin, mutta mitään ei jää mieleen. Mikään ei tunnu miltään, ja jos joku tuijotti, se taisi häipyä ravisuttavan paluulevy Ravishing Grimnessin jälkeen takaisin pimeyteen. Tavanomainen on vaisuin sana, jota Darkthronesta voi käyttää. Sillä teki se mitä tahansa, se ei missään olosuhteissa ollut tavanomainen. Se saattoi toistaa itseään, mutta se oli ilkeä, sen musiikista puhalsi hyytävä viima ja se tuntui aina jotenkin ainutlaatuiselta. Sardonic Wrath on niin tavanomainen, että se kävisi pihvistä Big Macin väliin.

Olisi ollut hienoa nähdä Nocturno Culto Satyriconin kanssa Wackenin lavalla uhoamassa puolen tunnin ajan Darkthronen biisejä. Tuollaiset tempaukset pitävät Darkthronen elossa, eivät Sardonic Wrathin kaltaiset mitättömyydet.