Halutessani kuunnella Deicidea laitan soimaan Legionin (1992), koska sen maaginen avauskaksikko Satan Spawn, The Caco Daemon ja Dead But Dreaming riivaa edelleen mieltäni. Tai sitten hakeudun bändin mukaan nimetyn, kauttaaltaan kiihdyttävän debyytin (1990) pariin. Noiden levyjen jälkeen Deicide on onnistunut upeasti muutamilla kiekoilla, mutta junnannut useammilla paikallaan. Sen vaikutusvaltaisuus ja anti metalille on karissut sitä mukaa, mitä kauemmaksi uran alkuvuosista on loitonnuttu. Deicide oli 90-luvun alussa tuore, vihainen, uhkaava, vaarallinen ja ensiluokkainen death-bändi.
In The Minds Of Evilillä se on enää vihainen ja mökötyksen kohdekin on se sama vanha: Kill The Light Of Christ, End The Wrath Of God, Godkill… Toki Deicide on taitava bändi – soitollisesti taitavampi kuin alkuaikoinaan – ja sähäkkäkin vanhaan malliin, mutta metallin historiaan jäävät biisit ilmestyivät yli kaksi vuosikymmentä sitten.
Deiciden yhdestoista studiolevy on raaka ja soundeiltaan naseva albumi. Fanien ei tarvitse kakistella. Ravakka kolmen biisin alku ja voimakas kahden siivun lopetus nostattavat levyä, mutta siinä välissä kynnetään tasaisen harmaassa kelissä. Hankala tästä on enää täysimääräisesti intoutua, sillä bändi toistaa itseään loputtomasti.
