ELLIOTT SMITH: Figure 8

Noin kolme vuotta sitten Elliott Smith mutisi itsensä either/or -albumillaan suoraan kaikkiin katu-uskottavia singer/songwritereita rakastaviin sydämiin. Sitä seurannut XO oli järkytys joillekin Elliottin itkettävien kotiäänitysten ystäville. Elliottilla kun on hunajainen ääni, joka tekee laulusta kuin laulusta surullisen, aidon ja koskettavan ilman turhaa alleviivaustakin. Levyllä oli mukana sähkökitaraa ja jousia ja se oli oikeasti tuotettu eikä vain nauhoitettu lähinnä olevalle kelanauhalle. Edellisalbumin tavoin Tom Rothrockin ja Rob Schnapfin (Beck, Foo Fighters) tuottama Figure 8 menee vielä pidemmälle. Albumihan kuulostaa paikoitellen ihan oikealta rock-levyltä!
Elliott Smithin tunnetuin kappale lienee ihailijansa Gus Van Santin ohjaamassa Good Will Hunting -leffassa kuultu, peräti Oscar-ehdokkaaksi yltänyt Miss Misery. Yhtään aivan sen, Ballad Of Big Nothingin tai Waltz#2:n kaltaista todellista typerryttäjää ei uudelta albumilta vielä ole erottunut, vaikka esimerkiksi In The Lost And Foundin karusellipianon ja Everything Means Nothing To Men Elliottin itsensä kanssa laulamien Beach Boys -harmonioiden kaltaisiin hetkiin ei aivan joka levyllä törmääkään.
Parhaimmillaan Elliott Smith on jälleen alakuloisissa balladeissa, kuten Somebody That I Used To Know ja Everything Reminds Me Of Her, jotka ovat niin totta kuin pop-laulut suinkin voivat olla. Vielä parin vuoden takaisessa Oscar-gaalassa Elliott Smith käyttäytyi kuin jänis ajovaloissa. Figure 8:lla hän kuulostaa itsevarmalta ja oman arvonsa tuntevalta artistilta. Jotain on kadonnut, jotain uutta saavutettu. Ehkä minäkin vielä opin diggaamaan hänen ei niin folkisista rock-biiseistäänkin oikein toden teolla.