Liekö Rick Rubinilla palannut mieleen System Of A Downin menestys, kun partajeesus kiinnitettiin Gogol Bordellon ensimmäisen ison levy-yhtiön julkaisun tuottajaksi. Vaikka armenialaisen perinnemusiikin ja mustalaiskulttuurin rinnastaminen sisältää väkivaltaista yksinkertaistamista, on molemmissa kyse etnosävyjen yhdistämisestä vaihtoehtorockiin.
Läpimurtoon Trans-Continental Hustlella varmasti tähdätään. Eugene Hützilla on jo Madonnan kaveruuden kautta VIP-passi piireihin ja kieltämättä tämä mystinen kiertolainen on bändilleen elintärkeä keulahahmo. Vuosien raivokkaalla keikkailulla on saavutettu uskollinen fanikunta. Gogol Bordellon maine livebändinä perustuu paikallaolijoiden hurmoksellisiin todistajanlausuntoihin.
Tässä on oikeastaan bändin ongelma. Gogol Bordellon kuudes albumi on kuin kuuntelisi teatteria tai sirkusta. Visuaalinen virike on yhtä tärkeää kuin musiikki. Meno on valtaisa, joka paikassa tapahtuu yhtaikaa paljon päällekkäisiä asioita ja eleitä ei pelätä viedä ronskisti yli. Hützin aksentissa – josta ei ota selkoa, onko se pelkkää roolia vai miehen luontevin ilmaisukeino – on eniten sulattelemista. Ulkoasu puolestaan on kuin Pulttiboisista repäisty.
Punkin energian Gogol Bordello vangitsee vaivatta. Mitä enemmän tempo kiihtyy, sitä varmemmin homma lipsuu kuitenkin kohellukseksi. Viulun ja haitarin viedessä huomion folkin suuntaan sävellyksetkin kantavat paremmin.
