THE GOOD, THE BAD & THE QUEEN: The Good, The Bad & The Queen

Arvio julkaistu Soundissa 01/2007.
Kirjoittanut: Tero Alanko.
The Clash vangitsi musiikkiinsa Lontoon kaoottisen ja kiihkeän tunnelman. Ensimmäisillä levyillään yhtye onnistui siinä huutamalla ja räyhäämällä muiden punkkarien joukossa. Myöhemmin se sulatti yhteen vaikutteita suurkaupungin, ja samalla maapallon, eri puolilta. Blurin nokkelana johtajana tunnettu Damon Albarn tahtoisi tulla muistetuksi kaupunkirunoilijana, rock-laulun muotoon kirjoitettuja sonetteja rakkaalle Lontoolle rustaavana taiteilijana. Siinä on jotain epäsuhtaista.

Arvio

THE GOOD, THE BAD & THE QUEEN
The Good, The Bad & The Queen
Parlophone

The Clash vangitsi musiikkiinsa Lontoon kaoottisen ja kiihkeän tunnelman. Ensimmäisillä levyillään yhtye onnistui siinä huutamalla ja räyhäämällä muiden punkkarien joukossa. Myöhemmin se sulatti yhteen vaikutteita suurkaupungin, ja samalla maapallon, eri puolilta. Blurin nokkelana johtajana tunnettu Damon Albarn tahtoisi tulla muistetuksi kaupunkirunoilijana, rock-laulun muotoon kirjoitettuja sonetteja rakkaalle Lontoolle rustaavana taiteilijana. Siinä on jotain epäsuhtaista. Brittipop-buumin aikaan Albarn tunnettiin lähinnä ironikkona ja juuri tämän hetken Lontoosta monet nuoremmat muusikot kirjoittavat terävämmin.

The Good, The Bad & The Queen -projekti kertookin enemmän tekijöidensä hyvästä mausta kuin Lontoosta. Tai ainakin tämä levy kertoo siitä Lontoosta, joka on pysynyt samana.

Levyn soundi on maanläheinen ja repaleinen, kuten maisema jossain kaupungin laitamilla. Sen leimalliset elementit ovat Albarnin alakuloinen ääni ja entisen The Clash -basistin Paul Simononin lonksuva soitto. Afrobeatin kuninkaan Fela Kutin bändissä rummuttaneen, nyt jo 66-vuotiaan Tony Allenin taidot pääsevät esiin valitettavan harvoin.

Albarnin, Allenin, Simononin ja entisen The Verve -kitaristin Simon Tongin esittämässä musiikissa parasta eivät ole biisit. Parasta on se, miltä heidän musiikkinsa kuulostaa: erilaisten soittajien erilaisista rakkauksista ja perimistä kokoon kursitulta. Vaikka levyllä voi kuulla kaikuja niin Länsi-Intiasta, Afrikasta kuin vanhan Englannin music halleistakin, se on luonteva ja yhtenäinen.

Damon Albarn on utelias ja muuntautumiskykyinen muusikko. The Good, The Bad & The Queen -levy ei kuitenkaan vie hänen uraansa millään lailla eteenpäin. Itse asiassa sen materiaali muistuttaa paikoin hyvinkin paljon Blurin kestävän Think Tank -levyn (2003) leijuvampia, muodoltaan vapaampia kappaleita – eri miesten soittamana toki.

Kyseessä ei siis ole London Callingin (1979) tai Parklifen (1994) tavoin jotain olennaista brittiläisyydestä tai ajan hengestä kiteyttävä teos. Välityöhän tämä on, mutta samalla mainio lisä Albarnin ansioluetteloon.

Lisää luettavaa