Suomi tarvitsee kylähulluja. Yksi suosikeistani tällä rintamalla on mediatempauksillaan suvereenia osaamista näyttänyt Turmion Kätilöt. Harva osaa lupsakalla kansanmiehen joviaalisuudella sekoittaa todellisuuteen mausteisen annoksen absurdismia. Yhtyeen edustama genre on teoriassa jo vanhentunut. Ja juuri se on kääntynyt Kätilöiden eduksi. Tällaista kamaa ei tänä päivänä tee kukaan muu, Suomessa näin ammattimaisesti ei ainakaan.
Porukan seitsemäs albumi käynnistyy nimibiisillä, jonka miehekäs big beat tuo mieleen The Prodigyn kipeänkirpeän bassotykityksen. Muuten muutosten hakeminen on turhanpäiväistä hommaa, sillä miksipä bändi tavaramerkeistään luopuisi, kun aika on pyyhkinyt samoilla apajilla aikoinaan vapaansa heilutelleet kilpailijat pois.
Härskiys on ehdottomasti Kätilöiden vahvuus. Syntikkamatot tikuttavat taas kuin pahimmassakin eurohumpassa, tempo tamppaa hirveää tahtia ja räjähtävästi iskevät kertosäkeet liimaantuvat päähän ensimmäisellä kerralla. Tähän verrattuna Rammstein on korkeakulttuuria.
Kuinka usein tätäkään levyä tulee kuunneltua myöhemmin tai kuinka monta eri albumia bändiltä tarvitsee hyllyyn, on sivuseikka. Turmion Kätilöt on enemmän monumentti itsevarmasta omaehtoisuudesta kuin perinteisessä mielessä käsitettävä bändi.
