HATEBREED: Supremacy

Arvio julkaistu Soundissa 09/2006.
Kirjoittanut: Ville Sorvali.
Lähinnä amerikkalaisten yhtyeiden ongelmana ollut "kaikkea paljon" -syndrooma vaatii ahtamaan cd-levyn edelleen täyteen, vaikka formaatin keksimisestä ja alkuinnostuksesta on aikaa jo kolmatta vuosikymmentä. Kappaleiden määrässä laskettuna se tarkoittaa yleensä vähintään kahtatoista.

Arvio

HATEBREED
Supremacy
Roadrunner

Lähinnä amerikkalaisten yhtyeiden ongelmana ollut ”kaikkea paljon” -syndrooma vaatii ahtamaan cd-levyn edelleen täyteen, vaikka formaatin keksimisestä ja alkuinnostuksesta on aikaa jo kolmatta vuosikymmentä. Kappaleiden määrässä laskettuna se tarkoittaa yleensä vähintään kahtatoista.

Hatebreedin uudella levyllä biisejä on kolmetoista. Niistä kuitenkin vain neljän ylittäessä kolmen minuutin rajan muodostuu levyn mitaksi lopulta optimaalinen 36 minuuttia. Intensiteetiltään levy on niin räjähdysherkkä, että pidempi kesto saattaisi kuka ties vahingoittaa vaikka stereolaitteistoa.

Muutaman vuoden takainen The Rise Of Brutality ei ollut aiheetta menestys. Supremacy pistää siitä silti joka osa-alueella paremmaksi. Bändin soitossa on yhtaikaa enemmän sekä hardcoren alkukantaista vimmaa että metallin ruhjovaa voimaa, riffimateriaali on napakan tarttuvaa, kappaleet kuuntelussa kestäviä, ja tuotannossa on pelattu – amerikkalaisia kun ollaan – niin varman päälle kuin konseptia rikkomatta on mahdollista. Tiiviin paketin täydentää Jamey Jastan vittuuntunut julistus ja taipumus alleviivata siitä jokainen sana erikseen.

Vielä yksi vastaava harppaus ja Hatebreed tekee genressään sellaisen levyn, josta kukaan ei ehkä koskaan pistä paremmaksi.

Lisää luettavaa