Jos puhutaan rehellisesti, niin Emperorin viimeiseksi jäänyt levytys (Prometheus, 2001) kuin myös yhtälailla Ihsahnin ensimmäinen soololevy (The Adversary, 2006) olivat kehnoa musiikkia. Liian kompleksista, liian kimuranttia, liikaa yrittämistä ja liian vähän kohokohtia. Nyt tilanne kuitenkin on toinen, ja Ihsahn tuntuu viimein päässeen yli klassisen musiikin apinoinnista.
Angl on ajoittain kuin jatkumoa legendaariselle IX Equilibriumille (1999). Ihsahnin tavaramerkeiksi muodostuneet mahtipontiset ja tarttuvat riffit tirskuvat kaiuttimista jumalaiseen rytmiin, ja musiikki kohoaa jälleen kerran taivaallisiin – vai pitäisikö sanoa helvetillisiin – sfääreihin.
Eteerisyys ja kosmisuus ovat tunnetiloja, jotka Ihsahn on aikaisemminkin tavoittanut, ja on jälleen kerran ilo kuulla niiden asuvan Anglilla. Puhtaiden laulujen määrä ja laatutaso ovat nousseet huimasti, ja Ihsahn kykenee rakentamaan yhä jännittävämpiä ja yllättävämpiä kappaleita menettämättä otetta tarttuvuudesta. Levyllä on jopa Ihsahnin mittakaavassa ennenkuulumatonta uskallusta.
Tulihan se viimein sieltä. On upeaa huomata, että vanha kehäkettu ei ole lopullisesti menettänyt otetta musiikinsyrjään ja korjaa asentonsa aivan uuteen ryhtiin.
