Sähkökitaroinnin suurvisiiriltä vierähti seitsemän vuotta edellisestä studiolevystä. Hän kai viritteli lukuisia hotrod-kärryjään tai jotain. Keikkoja Jeff Beck toki teki ja viime vuonna häneltä tuli kehuttu live-kiekko.
Yardbirdsiin 1960-luvun puolivälissä Eric Claptonin tilalle tullut kepittäjä käytti ensimmäisten joukossa fuzzia ja muutenkin kehitteli hyvin psykedeelisiä soundeja. Sittemmin omalla urallaan äkkinäisenä kuumakallena tunnettu Beck on siksakannut bluesista, esi-hevistä ja hardrockista jazzrockiin ja fuusioon, paikoin funkiinkin, ja jopa elektronisten kokeilujen puolelle, mutta ei laula kirveelläkään, mitä on pidetty syynä sille, että hän on vain miljonääri eikä tsiljonääri.
Emotion & Commotion -levy on vaihteeksi reviiriä laajentamassa, nyt klassisen musiikin puolelle. Alun perin levystä piti tulla kokonaan klassinen, mutta ilmeisesti Jeff jänisti, peläten rockfaniensa närkästystä.
Itse olisin ottanut koko klassisen albumin avosylin vastaan, niin henkeä salpaavia ovat tämän levyn vain kitaralla ja 64-henkisellä sinfoniaorkesterilla toteutetut numerot, kuten Puccinin Nessun Dorma ja Sovitus-filmissä kuultu Elegy For Dunkirk, jossa huhuilee myös oopperalaulaja Olivia Safe. Samaan osastoon lankeavat myös Jeff Buckleyn tulkinnan innoittama, Benjamin Brittenin säveltämä avausraita Corpus Christi Carol ja ikivihreä musikaalisävelmä Over The Rainbow. Vain aniharvat sähkökitaristit pystyvät moiseen kauneuteen, varsinkaan samalla intensiteetillä ja herkkyydellä. Kosketus kitaraan on omassa sarjassaan.
Ja kyllä Beckin tyylitajun jalostuneisuus paljastuu yhtä lailla kosketinsoittaja Jason Rebellon kanssa väsätyissä Serenessä (Safe vierailee tässäkin) ja Never Alonessa, jossa vähäeleinen groove yhdistyy tajuttoman kypsään melodian käsittelyyn hienoisella The Shadows -viballa.
Itse asiassa koko levyltä ei löydy mitään puolijauhoista, vaikkakin tuottaja-äänittäjä Steve Lipsonin mieltymys ohjelmointiin tuo yleissointiin tarpeetonta puleerausta, mutta vain hiukan. Originaali-idean kompromissi teki kuitenkin levystä tilkkutäkin. Kaikki osat pelaavat mainiosti, mutta jotkut voisivat hyvin olla toiselta levyltä. Kuten Joss Stonen kiistattomalla intohimolla laulama, hurjanakin tavattoman hienostunut I Put A Spell On You, tai wah-wahilla ja aivan murhaavan psykedeelisellä voimariffillä riuhtova Hammerhead, josta tulee kovasti mieleen Led Zeppelinin parhaat päivät.
Eri raidoilla kuullaan eri muusikoita. Heistä ainoastaan Rebello tekee Beckin tulevalla Porin keikalla seuraa rumpali Narada Michael Waldenille ja basisti Rhonda Smithille. Siltä voidaan odottaa paljon, niin vaikuttava kokemus Emotion & Commotion monipiippuisuudessaankin on. Nimenomaan lyyrisyydessään.