Muutamankin levyn julkaissut suomalaisen rockin monoliitti pysyttelee 20 kappaleen ajan minimalistisessa mies ja kitara –asetelmassa. No nonsense -tuotanto sopii Kari Peitsamon no nonsense -musiikkiin. Kun laulu ja kitarismi ovat pelkkää asiaa, ei kuulija kaipaa potkivia biittejä tai huumaavia jousimattoja.
Rock- ja blueskulkujen lisäksi kitara kulkee mukavasti psykedeelisestä folkista jämerään kantriin ja välillä suorastaan kokeellisiin kuvioihin. Teksteissä kulkevat Peitsamon aiemminkin käsittelemät aiheet Jeesuksesta sosialismiin ja rock’n’rolliin. Mukana on myös vanhenemista, kuolemaa, Andy McCoyta ja Kakkahätä -77:ää käsitteleviä lauluja.
Varsinkin englanniksi lauletuissa kappaleissa aivan omaa kielioppiaan noudattavat lyriikat saattaa äkkinäisempi sivuuttaa kepeänä hupsutteluna. Harvalla sanoittajalla on kuitenkaan esittää yhtä selkeitä ja painavia pointteja kuin Kari Peitsamolla. Tulkinnassa on lämmintä huumoria, mutta tyhjännaurajaksi tai pelleilijäksi ei miehestä taida olla.
Koruttomalla kannella varustettu albumi ei todellakaan yritä olla yhtään mitään. Sen ei tarvitse olla enempää eikä vähempää kuin Kari Peitsamon uusin levy. Juuri sen takia jokaisen homekorvan ja räkänokan ja kaikkien siltä väliltä kannattaisi kuunnella se ajatuksella läpi. Sen pakottomuus on koskettavaa.
