KARI PEITSAMO: Lähde autoiluretkelle suureen etelän kanjoniin – Kaikkien aikojen parhaat

Arvio julkaistu Soundissa 03/2003.
Kirjoittanut: Asko Alanen.
Tuplakokoelmien kirous lankeaa Kari Peitsamon ylle. Kyse ei ole niinkään materiaalin runsaudesta ja valintojen pätevyydestä kuin hutiloidusti toimitetusta julkaisusta. Kannet on roiskaistu kasaan parista tutusta kuvasta, tyylittömistä bulkkikirjasimista ja pelkistetyistä saavutusten listauksista.

Arvio

KARI PEITSAMO
Lähde autoiluretkelle suureen etelän kanjoniin - Kaikkien aikojen parhaat
Pyramid

Tuplakokoelmien kirous lankeaa Kari Peitsamon ylle. Kyse ei ole niinkään materiaalin runsaudesta ja valintojen pätevyydestä kuin hutiloidusti toimitetusta julkaisusta. Kannet on roiskaistu kasaan parista tutusta kuvasta, tyylittömistä bulkkikirjasimista ja pelkistetyistä saavutusten listauksista. Biisien maratonilistoja ei ole numeroitu eikä kappaleiden alkuperää ilmoitettu saati muita soittajia mainittu. Sipe Santapukin sinänsä sympaattinen ja kaivattua informaatiotakin luovuttava esittelyteksti olisi kaivannut oikolukua. Diskografia on satunnaisessa järjestyksessä.

Mikäs siinä sitten. Onpahan perustellumpi syy paneutua kappaleisiin sellaisenaan ja ihmetellä niiden monimuotoisuutta ja persoonallisuutta kautta yli 35 vuoden luovan kaaren. Murheet väistyvät heti, kun Jatsin syvin olemus -levyn kappaleet valloittavat aina yhtä hienon, pop-lyyrisen kevytrockin keinoin. Siitä Kari ei koskaan etääntynyt tunnistamattoman kauas.

Alkuaikojen Ankkuli-biisit haukkaavat ansaitun ja muita hallitsevamman osansa kokoelmasta, kun myös kakkoslevy Vedestä nousee kasvi on hyvin edustettuna. Akustisiksi laulemiksi pelkistyvät, omaperäiset kappaleet viehättävät edelleen ainutlaatuisella tavalla arkisten akvarellien ja surrelististen sarjakuvien kaltaisilla visioillaan ja usein myös salakavalan kiehtovilla melodioilla. Coverversiot on karsittu tyystin, joten Revival-kauden CCR- ja Status Quo -biisejä, Wigwam-venkoilua tai J.J. Calen Ilpoa on turha hakea. Tietystä Jethro Tull -lainastahan ei ennenkään urputettu.

Varhainen väite "Ei Kari vanhana oo yhtä hauska kuin ennen, siis menkää vittuun" ei saa pontta myöhemmistä vaiheista, jotka palautuvat toistuvasti eloisaan sanataiteeseen sekä kukkoilevan rokkielämän että silkan mielikuvittelun merkeissä. Rankimmat levyt Pölypilleri ja Levylaulaja ovat toisaalta lähes tyystin sivuutetut. Tanakin veto on sijoittaa peräkkäin vihattu narinakokeilu Puinen koira ja juhlallisen upea 8-minuuttinen scifi-hymni Voima, josta olen aina toivonut jonkun tekevän ison orkesterin sovituksena kasvavan mahtielämyksen.

Ykköslevyn puolivälissä alkavat sähkökitarat voimistua ensin mainiolla Kultakuoriainen -singlebiisillä ja kohta suoraan boogie-kauteen jyrähtävillä runttauksilla. Voimatrion rokkiajat lomittuvat hyvin muuhun materiaaliin ja vain kouluruotsiksi tai -englanniksi tulkitut biisit aiheuttavat lievää ärtymystä. Sen sijaan kommunistinen maailmankatsomus on poikinut niin sulavia ja puhuttelevia uusia lauluja, että niiden kaikkien mukanaolo ei tunnu lainkaan suhteettomalta ratkaisulta.

Peitsamon tuotanto pitäisi kiteyttää kunnolla vähintään neljän cd:n kansioon ja infovihkoseen – ainakin niin kauan kuin vuorovaikutteinen nettikauppa ei anna mahdollisuutta koota omaa Kari-collectionia. Tämä tuplasutaisu jättää kaipaamaan kovin monia biisejä ja reservin harkitumpia lajittelumahdollisuuksia. Sekä Karhujen taloa.