Levyarvio: Kun kosmopoliittinen vetovoima ei riitä – Beirutin uusin on sittenkin pettymys

Beirut
Gallipoli
4AD

Eteeristen folkrokkarien Beirutin viides albumi ei nimikappaleellaan antaudu sotahistoriallisiin muisteluksiin verilöylyistä turkkilaisen Gelipolun niemimaalla. Ensimaistiaisina Italian Apuliassa sijaitsevan kaupungin fiilikset tuntuivat suorastaan suurenmoisilta lempeän marssitahdin sekä trumpetin ja vetopasuunan kuljettaessa epäsotilaallista hymniä lähes euforiseen tapaan. Kappaleiden maantieteellistä nimistöä (Corfu, Mainau, Corfu, Giardini, Atol) tavatessa teki vielä innokkaammin mieli tsekata Beirutin kosmopoliittinen vetovoima.

Gallipoli-albumi osoittautui tyylikästä nimikkoraitaa selvästi turhauttavammaksi elämykseksi, sillä siinä eteerinen tunnelmointi kumuloituu paljon ikävystyttävämpään hoilotukseen. Parempien melodioiden puutteessa sounditkin on hiottu lähes elottomiksi kaiuiksi luonnollisesti hengittävästä musiikista, mikä on todella vieraannuttavaa Calexicon, Midlaken tai Fleet Foxesin fanittajan korvissa. Värittömyydessään musiikki muistuttaa enemmän suljettuja valkoisia kirjekuoria kuin avoimen räikeitä maisemakortteja. Jonnekin näiden ääripäiden väliin olisi toivonut Beirutin musaturismin keskittyvän yhtä määrätietoisesti kuin nyt toteutuneeseen tietoiseen musiikinvalkaisuun.