Kymmenen vuoden takaisella The Hunterilla Mastodonista alkoi kuoriutua musiikillisesti helpommin sisäistettävä, melodiapainotteisuudessaan jopa hittihakuinen bändi. Yhtyeen ydinmehu, voimallinen jazz-sludge-paahto on nytkin läsnä, mutta ronskein ärjyntä, kahjoin remuaminen ja yltiöpäisin progeilu ovat jo tippuneet ilmaisupaletista. Hushed & Grim on tyylikäs ja vahvasti melodiapainotteinen albumi. Yhtye menee mainstream-päätyä kohti paikoitellen hanakasti, mutta ei silti kosiskele yleisöä niin selkeästi kuin muutamalla aiemmalla levyllään.
Miehistön lähivuosina puuhaamien projektien kautta auennut näköala tuntuu kuuluvan Mastodonin ”aikuistumisena”. Hushed & Grim on yleistunnelmaltaan yllättävän vakavamielinen ja tummasävyinen. Melodiat ovat melankolisia ja sanoituksissakin käsitellään omakohtaisia tuntemuksia. Teardrinker tuntuu jopa tunnustukselliselta anteeksipyynnöltä, Had It All on melkeinpä juustoinen slovari. Molemmat toimivat, sillä sävel ja ilmaisu ovat kunnossa.
Tuttua Mastodon-mäiskettä ja intensiivistä myllerrystä piisaa myös yllin kyllin. Vaikka ärinälaulut, hc-myllytys ja sekopäinen progeilu ovatkin nyt hyvin vähissä, säröpedaali on edelleen yleiskäyttöinen vakiotyökalu. Kaoottisuuttaan Mastodon ei ole menettänyt, siitä pitää huolen viimeistään Brann Dailorin sliipattunakin hektinen rumputykittely.
Liki puolitoistatuntisessa kattauksesta on kosolti pureksittavaa, mutta ape on kauttaaltaan hyvälaatuista.
Hushed & Grim on Mastodonin massiivisin teos ja samalla uusi looginen vaihe yhtyeen uralla. Hiottu lopputulos on hienoa kuultavaa soundien ja sovitustenkin suhteen. Kopla saa soittimistaan ja kolmesta laulajastaan kiitettävän paljon irti. Dynamiikkaa ja sävyjä riittää todella runsaasti.
Voimakas melodisuus nostaa biisit miltei kauttaaltaan loistavalle tasolle. Liki puolitoistatuntisessa kattauksesta on kosolti pureksittavaa, mutta ape on kauttaaltaan hyvälaatuista. 15 biisin kokonaisuus on hämmästyttävän linjakas, vaikka otteet vaihtelevat aika vahvasti laidasta toiseen. Hushed & Grim lienee parasta Mastodonia sitten Leviathanin (2004) – toki melko erilaista mutta silti vaivatta samaksi bändiksi tunnistettavaa.
