Liian hyvin kätkettyä viisautta – Kevin Morbyn uutuus aiheuttaa ihastuksen jälkeisen ärtymyksen

Kevin Morby
City Music
Dead Oceans

Oletko koskaan istunut kylvyssä liian kauan? Lämmin vesi jäähtyy hiljalleen haalean kautta kylmäksi. Autuas tunne hiipuu viluiseksi nihkeydeksi. Kevin Morbyn City Music -albumin kuuntelukokemus noudatteli kohdallani tämänkaltaista kaarta. Ihastuksen ensihuokaus vääntyy epäröiväksi kulmien kohotteluksi ja lopuksi ärsyttävän mitättömäksi ärtymykseksi, joka ei täytä edes kunnon suuttumuksen kriteereitä.

Aivan kuin olisit treffeillä jonkun kanssa ja kaiken aikaa huomaisit kaipaavasi jotakin toista.

Alussa on mielihyvä ja toiveikkuus. Ihanassa katedraaliakustiikassa vellova Come To Me Now vangitsee otteeseensa Velvet Underground -henkisellä hypnoottisuudella. Morby lainaa luontevasti Lou Reedin ja Bob Dylanin laulumaneereita kuulostamatta liian kornilta. Jotos jatkuu ja jotakin tapahtuu. Ajatus alkaa harhailla. Aivan kuin olisit treffeillä jonkun kanssa ja kaiken aikaa huomaisit kaipaavasi jotakin toista. Punkimmat suoraviivaisuudet saavat muistelemaan Jonathan Richmanin ja Modern Loversin primitiivistä nerokkuutta. Vereslihalla olemista markkeeraava balladi heivaa ajatukset Evan Dandon ja Lemonheadsin My Drug Buddyn rikkinäiseen raukeuteen. Jokin americana-sävyjen, räminäkitaroinnin ja Kevin Morbyn mukaraastavan laulun yhdistelmässä palauttaa mieliin parhaiden Wilco-levytysten sankarillisen kohoamisen lainavaikutteiden upposuon yläpuolelle. Naivistisesti kitaroidut kiinalaisskaalat ovat köntysmäisiä Tuomari Nurmion vastaavien sovitusratkaisujen rinnalla.

Edellisellä Singing Saw -albumilla (2016) Morby sai varttuneemman väen musiikkimedian vahvan tuen tekemisilleen. Tarinankertojana mies todettiin suurlupaukseksi. En ymmärrä miksi. Morbyn laulut ovat sovinnaisia kappaleita, joissa on liian vähän liikkuvia osia.

Salaperäisesti myhäillen Kevin tarjoilee valmislauseita siellä täällä. Ikään kuin niissä olisi joku kätketty viisaus ja merkitys. Mikähän se voisi olla? Omaperäisyyden näytteleminen ärsyttää toden teolla, kun se heijastetaan Morbyn musiikin hyvin toimivaa pintaa vasten. Kevin Morby ojentaa partafolkindierokin ystävälle turvatäkin, joka lämmittää yhtä mukavasti kuin tusinahaitarivalssi seniorikansalaista. Miten näin hyvän kuuloinen levy jättää näin onton olon?