Jo kesällä 2007 huhuttiin raskaammasta Lostprophets-albumista. ”Törmäsimme laulaja Ian Watkinsiin, uusi levy on heavymetallia!”, huusi media. Bändi siirtyi Los Angelesiin tuottaja John Feldmannin luo. Sitten laski hiljaisuus. Jotakin oli mennyt pieleen. Albumillinen biisejä hylättiin ja walesiläiset päätyivät tuottamaan neljännen levynsä itse.
The Betrayed ei tietenkään ole heviä, tuskin olivat hylätyt biisitkään. Huhuissa oli silti perää, jämeröitymistä on havaittavissa. Dstryr And Dstryr raakkuu kertosäettään lukuunottamatta Rage Against The Machine -vaikutteisesti ja Next Stop Atro City osoittelee bändin alkuaikojen numetallihäröilyyn. Liberation Transmissionin (2006) tarkistaneet tietävät, että Lostprophetsin raskaus on suhteellista. Enemmän on kyse siitä, että thefakesoundofprogressin (2001) ja Start Somethingin (2004) painavammat teemat sekoitetaan Liberationin vallattomaan tarttuvuuteen ja korkeampitasoiseen lauluntekoon.
Lekaniskut ovat muutenkin sivuseikka: Lostprophets-albumin pätevyyttä ei mitata kiloissa. Kiillotettu soundi, härnäävän tarttuvat säkeet ja uhmakas brittirock pukevat bändiä paremmin kuin pelkkä rytinä.
Kuten edeltäjänsä, The Betrayed kasvaa kuuntelussa. Liberation Transmission on viime vuosien eniten kuuntelemani albumi ja hurmion merkit ovat taas ilmassa. Osa uusista biiseistä voisi olla Liberationilla, mutta historian tutkiminen ja viilautunut biisinkirjoitus tuovat mukaan uutta vivahdetta. Varoitus lienee silti tarpeen: jos kaiverrat Slayerin biisejä harpilla nahkaasi, pysy loitolla.