MAAKUNTARADIO: Ei voi palata eiliseen

MAAKUNTARADIO
Ei voi palata eiliseen
Airiston punk-levyt

Tämä levy käy suoraan asiaan: ”Sä tuut mua vastaan kadulla/eikä sua varmaan kiinnosta/mitä mulle kuuluu, mitä mä teen.” Siinä ovat Harmaampaa kuin eilen -kappaleen ensirivit.

Maakuntaradion tekstit kertovat samoista asioista kuin tuhansien muidenkin poplaulujen, siis tytöistä, pojista ja tykkäämisestä. Pidän niistä kovasti. Niissä ei ole lainkaan ironiaa ja riimitkin tippuvat vähän sinne päin. Ne ovat vuoroin surullisia, epätietoisia ja onnellisia, mutta tunteet ovat aina kerrostalon kokoisia. Ne sopivat täydellisesti musiikkiin, joka ei ole täysin kotonaan 2010-luvulla. 

Tällaista popmusiikki on puhtaimmillaan ja parhaimmillaan.

Kolmannella albumillaan Maakuntaradio siirtyy 1980-luvulle. Kappaleet ovat tarttuvia ja teeskentelemättömiä. Niitä leimaa monilta mainioilta suomipoplevyiltä tuttu uliseva urkusoundi. Pari kertaa tunteita tiristetään silmät kiinni soitetulla kitarasoololla ja Hyvää yötä -finaalissa on niin paljon paatosta kuin äänilevylle mahtuu.

Ei voi palata eiliseen -levyn vertauskohdat ovat ilmeisiä: rivakasti kaahaavat SIG-hitit, Yön ihana Varietee-albumi, Juliet Jonesin Sydämen debyytti, Karkkiautomaatin varhaiset levyt ja niin edelleen. Tällaista popmusiikki on puhtaimmillaan ja parhaimmillaan. Simppelien sällien soittamia simppeleitä lauluja, joissa kuitenkin on koko elämä.

Albumin hienoimmat hitit ovat jo Pää Kiin kanssa tehdyllä split-singlellä julkaistu Vain pieni hetki (”Hei sinä, joka ammuit nuolen suoraan mun sydämeen!”) ja heti sen perään kuultava, kaiken toivon heittänyt Särkyneet. Levyn kappaleet muistuttavat toisiaan yhtä paljon kuin innoittajiaan, mutta reilussa puolessa tunnissa niihin ei kerkiä kyllästyä.

Vaikka Maakuntaradio on syntynyt punkpiirien puuhista, yhteiskuntakriittiseksi yhtye ryhtyy vain kerran. ”Kenen taskuun rahat katoaa/niiden taskuun, joilla sitä jo on”, todetaan osuvasti Mulla ei oo -kappaleessa.

Soundin uteluihin vastasi Maakuntaradion biisintekijä, laulaja ja rumpali Mirko Metsola.

Maakuntaradion uudesta levystä tulevat mieleen Yön Varietee, SIG, Juliet Jonesin Sydän ja Karkkiautomaatti. Olenko oikeilla jäljillä?

– Joo. Aika hyvin napattu. Kun siihen lisätään vielä Korroosio, niin siinähän ne ovat.

– Kaikki ovat sellaisia bändejä, joita olen kuunnellut jo kauan sitten, erityisesti Yön eka ja Juliet Jonesin Sydän. On vaikea sanoa, mikä niissä oikein viehättää, sillä onhan esimerkiksi Yön eka aivan saatanan korni levy. Mulla on varmaan tapahtunut joku naksahdus päässä, sillä tykkään sellaisesta popista, missä vedetään romanttisuus aivan yli. Ja onhan siinä jotain helvetin hienoa, kun Yön ekalla levyllä lauletaan: ”Tiedän liikaa elämästä, uskon niin.” Jussi Hakulinen oli varmaan neljäntoista silloin kun kirjoitti sen biisin.

Ilmeisesti et kuitenkaan kirjoita sanoituksia täysin tosissasi.

– En aivan. Joskus juttelin yhden kaverini kanssa, joka kirosi sitä, että biisejä tulee niin perkeleesti, mutta sanoitukset on vaikeita. Vastasin sille, että sanojen kirjoittaminen on helppoa. Että siinä vaiheessa, kun itsellä alkavat nousta karvat pystyyn ollaan asian ytimessä.

– Mun mielestä on kamalinta, kun joku yrittää tosissaan kirjoittaa jotain muka-hienoa ja siitä ei tule kuin hirveää paskaa. Parempi vaikka kirjoittaa naiivimpia juttuja vähän kieli poskessa.

Miten punkpiireissä mahdetaan suhtautua uuteen soundiinne?

– En tiedä. Itse asiassa se jännittää vähän, sillä se on vedetty tällä levyllä niin överiksi. Toisaalta ei me tätä musaa tehdä erityisesti kenellekään. Jengi diggaa tai ei diggaa. Meidän näkemys oli tällä kerralla tällainen. Että laitetaan ne urut ihan saatanan lujalle.

Mikä on kaikkien aikojen paras punkbändin nimi?

– Olisiko se Kakka-hätä 77? Ainakin se on siinä mielessä hyvä, että ulkomaisten on helvetin vaikea lausua sitä. Ja meidän on vaikea selittää englanniksi, mitä se tarkoittaa. (Mirko on Kakka-hädän rumpali – toim. huom.) Siinä mielessä se on  saatanan onnistunut nimi.

Teksti: TERO ALANKO