”I’m just as fucked up as they say”, julistaa Emily Haines ja täten nytkäyttää liikkeelle erittäin lupaavan avauskappaleen. Metric liukuu viidennellä pitkäsoitollaan yhä kauemmas alkuaikojen köykäisestä indierock-kikkailusta kohti täyteläisempää äänimaailmaa. Kokonaisuuden loppupuolella valloilleen pääsevät myös vaikutteet 1980-luvun poprockista.
Heti alussa on vastassa vangitseva kolmen suora. Artificial Nocturne kulkee eteenpäin vaivattomasti kovalla sykkeellä, jota Youth Without Youth täydentää mainiosti. Trilogian huipentaa Speed The Collapse, josta kaihoisasti ujeltava kitara tekee levyn kauneimman kappaleen.
Välisoittona toimivan Dreams So Realin aikana vajotaan hetkeksi eteerisen surinan syliin, josta seuraava Lost Kitten ravistelee kuitenkin koomisuudessaan takaisin todellisuuteen. Tässäpä on kappale, joka todella kuulostaa juuri siltä, mitä nimi antaa ymmärtää: Hainesin tavallisesti samettinen ääni miukuu poppiskaman yllä varsin kepeästi. Nimikkobiisissä löydetään vastaus avausraidan synkistelyyn.
Mukaan mahtuu muutama heikompikin kappale, mutta se annettakoon anteeksi. Syntheticalla on useita mieleenpainuvia, kuuntelua kestäviä popteoksia. Metric on oikeassa paikassa oikeaan aikaan ja kuulostaa paremmalta kuin koskaan.