OASIS: Standing On The Shoulder Of Giants

OASIS
Standing On The Shoulder Of Giants
big brother

Meikäläisen molempien korvien sekä useiden muiden kehoni osien mielestä 1990-luvun merkittävin bändi oli Oasis. Kaksi ensimmäistä kiekkoa eli Definitely Maybe ja (What´s The Story) Morning Glory? ovat absoluuttisen huikeita klassikoita ja Be Here Now -albumiltakin löytyy muutama upea iskusävelmä, vaikka platta kärsiikin hieman pöhöttyneisyydestä ja biisien venyttämisestä.
Olen paneutunut tämän uuden diskuksen analysoimiseen tieteellisen tarkasti. Olen kuunnellut tätä vajaan kahden viikon aikana sekä terveenä että 39 asteen kuumeessa, kaikkina vuorokauden aikoina, selvänä ja kännissä, nousu- ja laskuhumalassa sekä pari kertaa myös sammuneena.
Jokaisella kuuntelukerralla levy on parantunut ja nousuhumalassa minua ei ole kovin paljon hävettänyt edes psykedeliasiivu Who Feels Love?, jossa lainaillaan surutta The Stone Rosesia ja johon Noel Gallagher on käynyt hakemassa vaikutteita thaimaalaisista temppeleistä. Näin ystävänä ja kuuntelijana toivon kuitenkin, että Noel pysyisi kaukana noista turhan eksoottisista vaikutteista. Käy pubissa, kasvata kulmakarvojasi, juo kaljaa ja tee kunnon rokkikappaleita äläkä pelehdi sitarien ynnä muiden hilavitkuttimien kanssa!
Mainitsen vielä kaksi muuta biisiä, jossa paatunutta fania koetellaan. Toinen on Liamin aikaansaannos Little James, jota voitaisiin kohteliaasti kutsua sydämeen vetoavaksi tunnelmapalaksi, mutta joka todellisuudessa on varsin heppoinen sormiharjoitelma. Toinen paha paikka on albumin aloittava instrumentaalirytke Fuckin´ In The Bushes, joka kuulostaa hyvältä verryttelybiisiltä ennen keikkaa, mutta jonka tallentamista levylle olisi voinut miettiä vielä kerran. Ellei tämän biisin tarkoitus sitten ole näyttää, että mehän voidaan vittu levyttää mitä meitä huvittaa.
Kun unohdetaan tämä pelottava biisitrio, niin Oasis on tehnyt oikein mainion levyn, sopivan paketin herkkää ja vähän rankempaakin rokkia. Soundeissa ollaan palattu edellisen levyn liian täyteen pumpatusta kitaravallihelvetistä takaisin inhimillisemmän kokoiseen äänimaisemaan. Suoria ja vähemmän suoria lainauksia kuuluu vanhaan tuttuun Oasis-tyyliin siellä täällä, mukana ovat muun muussa The Beatles, Led Zeppelin ja The Doors. Kuunnelkaapa esimerkiksi, miten Liam laulaa Put Yer Money Where Your Mouth Is -biisin aivan kuin Morrison-vainaa aikoinaan Roadhouse Bluesin.
Albumin loppupuoli on huomattavasti parempi kuin alkupuolisko. Esimerkiksi jylhä kappalekolmikko Gas Panic!, Where Do It All Go Wrong? ja Sunday Morning Call nostaa karvat ynnä muut kehon osat pystyyn juuri niin kuin Oasis parhaimmillaan tekee.
Standing On The Soulder Of Giants on Oasiksen kaikkien aikojen kolmanneksi paras kiekko. Se on minun asteikollani jo aika paljon, mutta lopulliseen kliimaksiin jää vielä sen verran matkaa, että yksi tähti tipahtaa pois ilman suurempia omantunnontuskia.