OASIS: Dig Out Your Soul

OASIS
Dig Out Your Soul
big brother

Samalla kun Oasiksen uutuusalbumin uhmakas avausraita Bag It Up jyrää korvissa, mieleen hiipii ajatusleikki. Mitä jos tämä olisi läpimurrosta haaveilevan tulokasbändin levyn startti? Miten suhtautuisin tähän? Todennäköisesti makaisin selälläni silmät päässä pyörien ja kiittäisin sekä Jeesusta että Moosesta tästä mahtavasta rock-ihanuudesta.

Levyn edetessä olisin yhä syvemmin liikuttunut siitä, että joku tekee näin energistä ja munaskuille potkivaa klassista brittirockia kuulostamatta kopiolta esikuvistaan. Luulen, että todella moni olisi samaa mieltä kanssani. Entä nyt kun kyseessä onkin relevanttiutensa rippeistä kiivaasti taistelevan Oasiksen seitsemäs studioalbumi? Kohauttaako maailma uskollisimpia faneja lukuun ottamatta olkapäitään ikävystyneesti ja haukottelee kahden pisteen edestä? Toivottavasti ei, sillä Dig Out Your Soul on mainio rocklevy.

Hämmentävintä Oasis-uutuudessa on levyltä henkivä tuoreus ja nälkäisen kuuloinen energia. Sävellyksellisesti liikutaan siellä missä voi olettaa eli englantilaisen rockperinnön origossa, The Beatles -musan ja lievästi punkin katkuisen rettelöinnin kohtauspisteessä. Olisi pettymys, jos näin luupäinen yhtye olisi hylännyt jumalansa.

On sen sijaan iloinen yllätys, kuinka särmikkääseen ja tanakkaan kuosiin perusmetkut on paketoitu. Monissa yhteyksissä vaikuttavaa sointia luonut jenkkituottaja Dave Sardy on onnistunut loistavasti siinä, missä Don’t Believe The Truth -levyllä (2005) päästiin alkuun. Oasiksen sointiin on tullut lisää vääntömomenttia, aggressiivisuutta ja maukasta jytäävyyttä.
Noel Gallagherin ja Gem Archerin kitarat roikaavat korskeasti ja lähes Spinal Tap -tasoisen viiman kohteena olleelle rumpujakkaralle uskaltautuneen Chris Sharrockin otteissa on svengaavaa raskautta. Toivottavasti herkimmät brittipopin ystävät eivät pahastu, kun totean, että Oasiksen soitossa on ihana turpaan vetämisen meininki. Todella vakuuttavalla otteella tulkitsevan Liam Gallagherin on hyvä keekoilla raskaana, mutta samalla kolmiulotteisen ilmavana vyöryvän äänivallin harjalla.

Kohtalon kysymys tietysti on, kuinka hyviä ralleja Noel ja apusäveltäjänsä ovat tuhlaajapojan laulettavaksi kirjoittaneet. Sanoisin, että riittävän hyviä. Ikiklassikoita ja joka pojan yhteislaulusuosikkeja Dig Out Your Soulilta on mahdoton löytää, mutta ei mullikuorossa hoilottava stadionyleisö voi olla biisinteon arvottamisen ainoa mittatikku.

Oasiksen tapainen monissa myrskyissä riepoteltu viriili varhaiskeski-ikäinen voi olla ylpeä kyetessään antamaan näinkin isällisen korvatillikan perillisilleen. Viimeinen suuri englantilainen rockyhtye ei ole vielä welleröitynyt lähinnä vanhemman valtiomiehen rooliin kelpaavaksi puolireliikiksi. Oasiksella on paikkansa myös pelaavassa kentällisessä.