OASIS: Familiar To Millions

Viime vuonna helsinkiläinen Liam & Patsy Recreation Club myönsi minulle häpeakirjan Oasis -yhtyeen jatkuvasta julkisesta mollaamisesta. Epäilemättä ainakin klubin hallitsijapari Satu "Puolan Patsy" Kurvinen ja Pertti "Albanian Liam" Ylikojola pitävät turpeaa Be Here Now'ta ja sympaattisesti metsään mennyttä Standing On The Shoulder Of Giantsia elämää suurempina äänilevyinä vielä rollaattoria Radiomafian käytävillä työnnellessään, mutta uskoakseni useimmat aikoinaan Supersonicin energisen rock'n'rollin tahdissa nyrkkiään ilmaan lyöneet ja juomiaan läikyttäneet ihmiset tulevat aina kuuntelemaan mieluummin yhtyeen kahta ensimmäistä albumia (Definitely Maybe ja (What's The Story) Morning Glory?). Ja tuskinpa olisi Satun ja Pertin tarvinnut tuskastua tungoksessa, vaikka olisivatkin Ruisrockissa eksyneet kutsuvierasaitiosta rahvaan sekaan rantahiekalle.
Heinäkuun lopulla Oasis soitti kaksi keikkaa Wembleyn stadionilla 70 000 ihmisen palvottavana. Jopa isoveli Noel Gallagher vaivautui lavalle omiensa eteen, vaikka alkukesän Euroopan kiertue ei olisi vähempää voinut kiinnostaa. Live-raporttien mukaan lauantaina Liam Gallagher toikkaroi lavalla niin sanotusti tukka täynnä, mutta levylle prässätty perjantain setti kuulostaa varsin selväpäiseltä ja pätevältä rock-keikalta. Kun setti on saatu käyntiin, yhtye keskittyy kahden ensimmäisen albumin ässämateriaaliin. Lainabonuksena Noel laulaa luikauttaa Neil Youngin Hey Hey, My Myn ja paketin päätteeksi on lätkäisty "jossain USAssa" äänitetty Helter Skelter -tulkinta, jossa on oikaistu kaikki turhat koukerot.
18 raidan Familiar To Millions -livetuplalla Oasis soittaa, kuten stadioneilla soitetaan eli laiskasti ja suurpiirteisesti, mutta aivan helvetin lujaa. Pakko myöntää, että välillä (Supersonic, Acquiesce, Step Out, Rock'n'Roll Star) Gallagherin veljeksistä kuitenkin välittyy se sama karisma ja kiihko, joka teki Oasiksen musiikista parin vuoden ajan melkein maagisen kokemuksen. Siihen nähden, että bändi oli viime kesänä uransa alimmassa pisteessä sitten Transitilla ilman ruokaa ja levysopimusta pitkin Britanniaa rundaamisen, on tämä paketti paikoin yllättävänkin viriili näyttö Noelin ja Liamin hukkaamista mahdollisuuksista. Siitä huolimatta halutessani nauttia Oasiksesta liveyhtyeenä kaivan muistoistani röyhkeän keikan Roskilden vihreässä teltassa vuonna 1995 tai massiivisen ulkoilmakonsertin Tukholmassa seuraavana kesänä, jolloin Oinas -tribuuttiyhtyeen laulaja ja Ilta-Sanomien rock-asiantuntija Pasi Kostiainen ei vielä tunnistanut edes yhtyeen singlebiisejä.
Vaikka veljesten rakastama Manchester City onkin noussut kakkosdivisioonan syövereistä Valioliigaan saakka, niin ei kai kukaan enää tosissaan usko Oasiksen uuteen tulemiseen. Oasis elää ikuisesti ainoastaan kahden ensimmäisen albuminsa ansiosta.