Arvio: Vaikka Teini-pään indierock karttaa tarpeettomia krumeluureja, ker­toman ja esitysten yhteisvaikutus muotoutuu monisyiseksi

Uusi vuosi jalostaa mieluum­min vanhaa kuin etsii jotakin täysin uutta. Silti se rönsyää kehystensä yli.

Arvio: Metal De Facto tuo tykittelynsä kylkeen yhä enemmän sävyjä, teatraalisuutta ja tarinankerrontaa

Kaikki Land of the Rising Sunin kakkososan sävellykset ovat erinomaisia, mutta kokonaisuudesta saisi irti vielä enemmän paremmalla biisijärjestyksellä.

Arvio: Maittava annos holtittomasti ryskyvää rokkia – Kaleidoboltin Karakuchilta välittyy soittamisen riemu

Pörinää, surinaa ja vauhtia piisaa, mutta kuten yhtye itse kuvailee, kasvot ovat vihaisen irvistyksen sijaan pikemminkin ilkikuri­sessa virneessä.

Arvio: Näin aikuista itsetutkistelua ja omien motiivien puntarointia ei valtavirtaräpissä juuri kuule – Dave on syvällinen ja viihdyttävä moderni saarnamies

The Boy Who Played the Harpin tuotanto on kermaista ja terävän lyyrikon aiheet järeitä.

Arvio: Looserin Mandariini on hyvän mielen levy

Albumia ei välttämättä kuluta puhki, mutta se jättää taatusti hymyn huulille.

Arvio: Kaksosella on valeasu, joka tekee sille hallaa – Valo-olento on kuin kaksi eri albumia yhteen liimattuna

Kaksosessa on potentiaalia, mutta yhtye pilaa hyvät pop- ja rockriffit runttaamalla niitä liian raskain ottein.

Arvio: Välillä koomisen pateettinen Lord of the Lost onnistuu sorvaamaan levytrilogian kakkososalle jokusen aidosti koskettavan osuman

Saksalaisyhtye jatkaa Opvs Noir Vol. 2:lla karsinoitumisen välttelemistä.

Arvio: Jesse Sykesin ja The Sweet Hereafterin yleisilme on pysynyt pitkästä tauosta huolimatta samana – Forever I’ve Been Being Bornin parasta antia on tunnelmallinen kitarointi

Albumin nautittavuutta puolestaan rokottaa Sykesin hiljainen ja veltto laulu.

Arvio: Erikoislaatuinen ilmiö musiikkikäsitteen laitamilta – Talk Show’n outo operaatio ei kuulosta hauskalta tai svengaavalta

Kahden free jazz -hahmon improvisoima erityis­musiikki tuntuu eetteristä poimituilta sig­naaleilta, joiden välillä ei juuri ole keskusteluyhteyttä.

Arvio: Longing Louisa seuraa debyytillään veden liikkeitä sekä ulkoisina havaintoina että kanssavirtauksena

Waterphilen tunnelmat ovat rauhallisia ja yksinäisiä. Yleispiirteisen pinnan alta löytyy kuitenkin tukku lumoavia melodioita.

Arvio: NCO surffaa nätisti modernin räpin aallonharjalla – Shawty on kokonainen vastakohtaisuuksien maailma

Eroamisen tunneskaalaa ruotivi­en kappaleiden tunnustuksissa on rehellisyyttä, joka tuntuu raikkaalta.

Arvio: Buckcherry tekee yhä parasta strippausmusiikkia Mötley Crüen ja AC/DC:n tällä puolen

Toimivaa re­septiä ei ole syytä vaihtaa.