Arvio: Jimi Tenor Bandin Selenites, Selenites tarjoaa lempeää energiaa ja puhdistaa mielen ikävistä ajatuksista

Albumilla käydään läpi koko tunteiden kirjo.

Arvio: Kreator soittaa väkevällä otteella juuri sitä mitä haluaa – Krushers of the World on toimivaa tykittelyä vetreältä legendalta

Krushers of the World on takuuvarmaa nyky-Kreatoria, jonka aggres­siivisuus on kuorrutettu makeilla melodioilla ja terävät kulmat hiottu turvallisen pyöreiksi. Se ei kuitenkaan tee bändin musiikista heikko­tasoista.

Arvio: Swallow the Sun -rumpalin Juuso Raatikainen Kaipuu liikkuu jazzfuusion akustisemmalla laidalla energisesti ja keskittyneesti

Kaipuun sävellyksissä on kosolti puhuttelevaa piilohaikeutta, ja pääpirun tukena soittava kolmik­ko seuraa maestron johtoajatusta valppaana.

Arvio: Kissalla on rohkeutta tehdä juuri sitä, mikä itsestä parhaalta tuntuu – I Hate Music on kauneusvirheistä huolimatta viihdyttävä

Yhtyeen kolmas täyspitkä jatkaa pitkälti samalla linjalla kuin edeltäjänsä, mutta hittimateriaalia on täl­lä kertaa vähemmän.

Arvio: Vaikka Teini-pään indierock karttaa tarpeettomia krumeluureja, ker­toman ja esitysten yhteisvaikutus muotoutuu monisyiseksi

Uusi vuosi jalostaa mieluum­min vanhaa kuin etsii jotakin täysin uutta. Silti se rönsyää kehystensä yli.

Arvio: Metal De Facto tuo tykittelynsä kylkeen yhä enemmän sävyjä, teatraalisuutta ja tarinankerrontaa

Kaikki Land of the Rising Sunin kakkososan sävellykset ovat erinomaisia, mutta kokonaisuudesta saisi irti vielä enemmän paremmalla biisijärjestyksellä.

Arvio: Maittava annos holtittomasti ryskyvää rokkia – Kaleidoboltin Karakuchilta välittyy soittamisen riemu

Pörinää, surinaa ja vauhtia piisaa, mutta kuten yhtye itse kuvailee, kasvot ovat vihaisen irvistyksen sijaan pikemminkin ilkikuri­sessa virneessä.

Arvio: Näin aikuista itsetutkistelua ja omien motiivien puntarointia ei valtavirtaräpissä juuri kuule – Dave on syvällinen ja viihdyttävä moderni saarnamies

The Boy Who Played the Harpin tuotanto on kermaista ja terävän lyyrikon aiheet järeitä.

Arvio: Looserin Mandariini on hyvän mielen levy

Albumia ei välttämättä kuluta puhki, mutta se jättää taatusti hymyn huulille.

Arvio: Kaksosella on valeasu, joka tekee sille hallaa – Valo-olento on kuin kaksi eri albumia yhteen liimattuna

Kaksosessa on potentiaalia, mutta yhtye pilaa hyvät pop- ja rockriffit runttaamalla niitä liian raskain ottein.

Arvio: Välillä koomisen pateettinen Lord of the Lost onnistuu sorvaamaan levytrilogian kakkososalle jokusen aidosti koskettavan osuman

Saksalaisyhtye jatkaa Opvs Noir Vol. 2:lla karsinoitumisen välttelemistä.

Arvio: Jesse Sykesin ja The Sweet Hereafterin yleisilme on pysynyt pitkästä tauosta huolimatta samana – Forever I’ve Been Being Bornin parasta antia on tunnelmallinen kitarointi

Albumin nautittavuutta puolestaan rokottaa Sykesin hiljainen ja veltto laulu.