Arvio: Galactic Empire siirtyi multiversumiin – Cinemetal on askel kohti aidosti elinkelpoista metallibändiä

Star Wars -konteksti teki yhty­eestä tunnetun, mutta nyt metallikäsittelyn saavat muun muassa Harry Potter- ja Indiana Jones -leffojen sekä Ter­minatorin ja Lord of the Ringsin tunnarit.

Arvio: Thrice kehittää ilmaisuaan ja laajentaa skaalaansa mielenkiintoisiin suuntiin

Vaikka Horizons/West on aika luon­tevaa jatkoa edeltäjälleen, mukaan on tullut myös uusia sävyjä.

Arvio: Samuli Putron Viime yöltä kuulostaa samaan aikaan liian monelta

Vaikka albumi ei onnistu täysin vakuuttamaan, siltä löytyy jälleen kerran mieleen jääviä tarinoita.

Arvio: Suede on parhaimmillaan malttaessaan pysähtyä toteavan melankolian äärelle – Antidepressants on ”vain” hyvää poppia

Levy kuulostaa liian ”perus-Suedelta”.

Arvio: Los Straitjackets palasi oman musiikin pariin albumimitassa – ja tulokset ovat umpirautaa

Somos Los Straitjackets lukeutuu vuoden viihdyttävimpiin rock’n’roll-tapauksiin heittämällä.

Arvio: Hayley Williams on päässyt eroon pop punk -raameista ja genren rajoitteista, mutta turvautuu Ego Death at a Bachelorette Par­tylla liian usein popkliseisiin

Levy kuulostaa kolmea hyvää biisiä lukuun ottamatta turhan hätäisesti kirjoitetulta.

Arvio: James Morrisonin modernin sliipattu soul jää etäiseksi, vaikka maneerien alla sykkiikin puhdas sydän

Niin henkilökohtainen kuin levy onkin, sen jokainen äänenpai­no mukautuu ajassa asuviin tun­neilmaisun imperatiiveihin.

Arvio: Legends on takuuvarma kolmivarttinen brändiääntä, jota Sabaton on tehtaillut jo vuosikaudet

Odottiko joku muuta?

Arvio: Perturbatorin värikirjo on haalistunut – Age of Aquarius ei tempaa mukaansa

Muutamaa välähdystä lukuun ottamatta albu­mi jää keskinkertaiseksi.

Arvio: Wednesday ei ole jäänyt sutimaan paikoilleen – Bleeds on ohittamaton rasti ysärin ja vuosituhannen vaihteen indiekitararockin ystäville

Bändi balansoi rajumpaa puoltaan kantristelulla.

Arvio: Nation of Languagen Dance Called Memoryn melankolia loiventaa katoavaisuuden jyrkkyyttä

Takaumamai­nen musiikki kerrostuu kaaosta jäsentäväksi lohduksi ja surujen yli kantaviksi askelsarjoiksi.

Arvio: Molly Tutlen olisi kannattanut pysyä lestissään – So Long Little Miss Sunshinella superlahjakkuus menee hukkaan

Laulajana Tuttle ei ole joutunut ottamaan minkäänlaista loikkaa, mutta tuntuu kitaristina soittavan käsijarru päällä.