Arvio: Legends on takuuvarma kolmivarttinen brändiääntä, jota Sabaton on tehtaillut jo vuosikaudet

Odottiko joku muuta?

Arvio: Perturbatorin värikirjo on haalistunut – Age of Aquarius ei tempaa mukaansa

Muutamaa välähdystä lukuun ottamatta albu­mi jää keskinkertaiseksi.

Arvio: Wednesday ei ole jäänyt sutimaan paikoilleen – Bleeds on ohittamaton rasti ysärin ja vuosituhannen vaihteen indiekitararockin ystäville

Bändi balansoi rajumpaa puoltaan kantristelulla.

Arvio: Nation of Languagen Dance Called Memoryn melankolia loiventaa katoavaisuuden jyrkkyyttä

Takaumamai­nen musiikki kerrostuu kaaosta jäsentäväksi lohduksi ja surujen yli kantaviksi askelsarjoiksi.

Arvio: Molly Tutlen olisi kannattanut pysyä lestissään – So Long Little Miss Sunshinella superlahjakkuus menee hukkaan

Laulajana Tuttle ei ole joutunut ottamaan minkäänlaista loikkaa, mutta tuntuu kitaristina soittavan käsijarru päällä.

Arvio: Steve ’n’ Seagullsin letkeä The Dark Side of the Moo ei yllätyksistä huolimatta aiheuta oikeanlaisia värähdyksiä

Coverlevyt herättävät aina epäi­lyksiä, eikä rempseä tai humoris­tinen ote tee asiaa varsinaisesti helpommaksi.

Arvio: Älä anna hölmön nimen hämätä – Stoned Jesus sekoittaa progea, grungea ja doomia maistuvalla tavalla

Songs to Sun on lupaava startti albumitrilogialle.

Arvio: Mat McNerneyn Scorpion Milk tarjoaa debyytillään post-punkia Killing Joken hengessä

Albumilla on hetkensä, mutta paikoin tahmea poljento häiritsee.

Arvio: Sunniva vyöryy päälle murskaavalla voimalla

Musiikissa on kuitenkin sen verran melodisuutta ja ajatusta, että louhimisesta syntyy muutakin kuin muodottomia möyk­kyjä.

Arvio: David Byrne ei edelleenkään kaihda ihmisyyden peruskysymysten käsittelyä – Who Is the Sky? tasapainottelee eksistentiaalisen huolen ja lämpimien melodioiden välillä

Levyllä on ilahduttava määrä tuttua teatraalista hullut­telua, mutta kaikki sävellykset eivät tee vaikutusta.

Arvio: Rebekka Holin Vyöryltä kaipaa enemmän juurikin sitä vyöryä

Akus­tisella soinnilla elämää ihmettele­vät, hetkittäin hyvinkin irrottelevat laulut ovat hyviä osia kokonai­suudessa, mutta samankaltaisia lempeitä kappaleita on mukana hieman liikaa.

Arvio: Neko Case on liian hyvä massoil­le – Neon Grey Midnight Green on omaan ääneensä ja visioonsa uskovan artistin luomus

Sekä akustisten että sähköisten juurevuuksien ympärillä leijuu me­lodraaman ja synkkien rakkauslau­lujen henki.