Arvio: Steve ’n’ Seagullsin letkeä The Dark Side of the Moo ei yllätyksistä huolimatta aiheuta oikeanlaisia värähdyksiä

Coverlevyt herättävät aina epäi­lyksiä, eikä rempseä tai humoris­tinen ote tee asiaa varsinaisesti helpommaksi.

Arvio: Älä anna hölmön nimen hämätä – Stoned Jesus sekoittaa progea, grungea ja doomia maistuvalla tavalla

Songs to Sun on lupaava startti albumitrilogialle.

Arvio: Mat McNerneyn Scorpion Milk tarjoaa debyytillään post-punkia Killing Joken hengessä

Albumilla on hetkensä, mutta paikoin tahmea poljento häiritsee.

Arvio: Sunniva vyöryy päälle murskaavalla voimalla

Musiikissa on kuitenkin sen verran melodisuutta ja ajatusta, että louhimisesta syntyy muutakin kuin muodottomia möyk­kyjä.

Arvio: David Byrne ei edelleenkään kaihda ihmisyyden peruskysymysten käsittelyä – Who Is the Sky? tasapainottelee eksistentiaalisen huolen ja lämpimien melodioiden välillä

Levyllä on ilahduttava määrä tuttua teatraalista hullut­telua, mutta kaikki sävellykset eivät tee vaikutusta.

Arvio: Rebekka Holin Vyöryltä kaipaa enemmän juurikin sitä vyöryä

Akus­tisella soinnilla elämää ihmettele­vät, hetkittäin hyvinkin irrottelevat laulut ovat hyviä osia kokonai­suudessa, mutta samankaltaisia lempeitä kappaleita on mukana hieman liikaa.

Arvio: Neko Case on liian hyvä massoil­le – Neon Grey Midnight Green on omaan ääneensä ja visioonsa uskovan artistin luomus

Sekä akustisten että sähköisten juurevuuksien ympärillä leijuu me­lodraaman ja synkkien rakkauslau­lujen henki.

Arvio: Deftonesin jännite resonoi keskittymishäiriöisessä nykyajassakin

Ei ole väliä, päästäänkö kliimaksiin asti koskaan. Matka ratkaisee.

Arvio: Keuhkojen groteski kuvasto on parhaimmillaan väkevää, mutta ei aina onnistu pitämään otteessaan

Yhtäältä tällaisia äänenpainoja on kuultu ennenkin, toisaalta ei vie­läkään tarpeeksi

Arvio: Curtis Hardingin Departures & Arrivals: Adventures of Captain Curt on kokonaisuus, josta on vaikea saada tarpeekseen

Curtis Harding uskaltaa toimia studiossa luomusti, ilman että musiikis­ta tapetaan sielu loputtomalla viilaamisella.

Arvio: Ihailtavaa synergiaa ja kipinää – Pekko Käppi K:H:H:L -yhtyeineen tekee Oli kerran ryytimaassa… -albumilla monia asioita oikein

Kovin paljoa uutta projektin faneille levy ei kuitenkaan tuo.

Arvio: Soulia isolla kauhalla – Lady Wray hallitsee sävyt ja dramatiikan

Lady Wrayn soul ja funk ei ole pikkusievää tyylileikkiä.