ROB ZOMBIE: The Sinister Urge

Amerikan ykköshörhöltä on totuttu odottamaan paljon ja paljon Rob Zombielta on myös saatu. White Zombien joutsenlauluksi jäänyt Astro Creep: 2000 ja herran ensimmäinen soolo Hellbilly Deluxe olivat taattua laatua: näyttävää, monikerroksista ja omassa kauhumaailmassaan täysin ainutlaatuista. Mutta nyt taitaa tulla ensimmäinen huti. The Sinister Urge on kaikkea tuota edellämainittua, mutta sinänsä mielenkiintoinen remix-levy American Made Music To Strip By poislukien uutukaista on odotettu kolme vuotta ja siinä ajassa olisi kohtuullista vaatia hieman terävämpää jälkeä.
Liekö sitten Zombie-mies syventynyt liikaa elokuva- ja viihdebisneskokeiluihinsa, sillä uudet ideat loistavat vain poissaolollaan. Joitain kosmeettisia ratkaisuja on tehty ja ainakin (Go To) Californian hulppeat Las Vegas -torvet sekä Dead Girl Superstarin ja Bring Her Down (To Crippletownin) tarjoama pirullinen groove tasoittavat pahinta pettymystä, jonka The Sinister Urgen ilmiselvä tasapaksuus nostaa pintaan.
Tottakai Zombien tavaramerkkeinä jossain määrin pitääkin pysyä koneiden pönäkästi tukema keskitempomäiske ja miehen itsensä kehittämä höpöhorror-kieli, joka on aina yhtä viihdyttävää. Valitettavasti molemmat kääntyvät itseään vastaan, kun biiseissä tylysti vain kopioidaan ja yhdistellään vanhoja riimejä. Scott Humphreyn luoma synteettisen villi tuotantokin on alkanut käydä jo turhan tutuksi. Suurin syy vanhan Zombie-fanin innottomuuteen on kuitenkin ässäbiisien vähyys introjen ja välisoittojen viedessä tilaa muutenkin arveluttavan lyhyeltä albumilta.
Singlevalinnaksi The Sinister Urgelta on poimittu Iron Head mitä ilmeisimmin vain sen vuoksi, että Robbie duetoi sen Ozzy Osbournen kanssa, mutta vanhojen sekopäiden kohtaaminen jää enemmänkin kahden uransa ehtoopuolella olevan veteraanin läpihuutojutuksi. Jo Hellbilly Deluxen kulisseissa kuikuilleelle Tommy Leelle on jälleen tarjottu suojatyöpaikka ja vieraileepa levyllä itse Slayer-patu Kerry King, jonka osuutta en kykene väen vängälläkään spottaamaan. DJ Lethalin panoksesta ei niin väliä olekaan.
Onko Rob Zombie, tuo mies jonka luottokortissakin lukee The Amazing Doctor Satan, ajanut itsensä nurkkaan kahden klassikkoalbumin jälkeen vai pystyykö karvaturpa yllättämään ensi kerralla, joka toivon mukaan koittaa ennen kuin kolme vuotta on taas kulunut? Toivotaan jälkimmäistä.