Sarjakuva-albumissa jäi ruutu tyhjäksi, kun Rob Zombie hyppäsi Educated Horsesillaan (2006) vähemmän räiskyvään ja sisäänpäinkääntyneempään ilmaisuun. Imagollisesti pelattiin aivan eri peliä. Tämä korostuu, kun uuden levyn kannessa lukee Hellbilly Deluxe 2 ja Rob Zombie tuijottaa kuin rautaputkella hieroskeltu supersankari. Törkysarjakuvassa voidaan kääntää sivua, sillä säksättävä kokonaisuus leimahtaa taas silmille. Siltä osin, kun on mitä leimautella.
Kaikki ei nimittäin ole niin kuin Hellbilly Deluxella vuonna 1998. Friikkisirkus on yhtä turmeltuneen näköinen kuin aiemminkin, biisit nakuttavat ja Zombie höpöttää hassuja hokemia Jesus Frankenteineista ja ihmissusinaisista. Mutta intohimo puuttuu. Tietty välinpitämättömyys on aina ollut sisäänrakennettu tehokeino Zombie-musiikissa, mutta nyt biisipötkö on ennemmin laiska kuin välinpitämätön. Yhtään sellaista rallia, joka suistaisi perusnörttejä alakulttuurin pauloihin isolla kouralla, ei ilmaannu. Superbeastin tai Draculan kalpeuksiin ei ole toivoakaan.
Hellbilly Deluxe räjäytti vilisevän sarjakuvan näkökenttään, meuhkasi, pullisteli ja koukutti. Nyt keinot ovat samansuuntaisia, mutta tehot puuttuvat kokonaan. Levy on tuotantoa myöten väsynyt ja ykkösosaa vaisumpi.
