RUFUS WAINWRIGHT: Want One

Kolmannen albuminsa kansivihossa Rufus Wainwright kiittää muiden muassa Pet Shop Boysin Neil Tennantia ja Chris Lowea sekä Elton Johnia. Kyseiset nimet ovat erinomaisia apuvälineitä Wainwrightin musiikin hahmottamisessa: tyylillisesti Want One -levyn monet kappaleet muistuttavat Elton Johnin 70-luvun alun levyjen runsaita pianoballadeita, kuten esimerkiksi Rocket Mania, ja niiden tekstien kuiva ironia käy kaikessa lakonisuudessaan varsin lähelle Tennantin sanoituksia.

Hieman nuhaisella, mutta äärettömän ilmaisuvoimaisella baritonilla laulavan Wainwrightin huolellisesti viimeistellyillä kappaleilla ei ole paljonkaan tekemistä ympäröivän musiikkimaailman kanssa. Musiikkiaan analysoidessaan tämä newyorkilainen dandy viittaakin Cole Porteriin, Franz Schubertiin ja tuotantonsa vähyydestä huolimatta neroksi leimattuun ranskalaiseen runoilijaan Arthur Rimbaudiin eikä omiin aikalaisiinsa. Vaikka eloisalla Want One -levyllä kunnianhimoa putoilee pisaroina jokaisen teksti- ja nuottirivin päästä, on kyseessä erittäin selkeä ja miellyttävä kokonaisuus.

Albumin häikäisevän tuotannon takana on aiemmin muun muassa Björkin, Madonnan ja Massive Attackin kanssa työskennellyt Marius de Vries. Heti aloitusraita Oh What A Worldin laahustava vetopasuuna, huikenteleva orkesteri ja parhaaseen The Beach Boys -tyyliin kerrostetut lauluosuudet vetävät maton alta. Kappaleen toisessa säkeistössä mainitaan ensimmäisen kerran läpi levyn toistuva juna-motiivi, joka Wainwrightin mukaan symboloi eksyksissä oloa.

Uuden levynsä kannessa vakavailmeinen Wainwright on päättänyt pukeutua haarniskaan. Vaikka Want One -levyn laulujen tarinat viestivät epävarmuudesta, ei niiden poikkeuksellisesta laadukkuudesta ole epäilystäkään. Loput inspiroituneiden äänityssessioiden aikana taltioiduista kappaleista julkaistaan ensi vuonna Want Two -nimellä. Toiseen kattaukseen on säästetty tuotteliaan ajanjakson kokeellisemmat hedelmät.