Rufus Wainwrightin tunteelliset, humoristiset, suureellisesti sovitetut ja kaikin puolin ihastuttavan pompöösit albumit ovat olleet pääosin hyvin onnistuneita. Yllättäen tämä kuudes studiolevy nojaa pelkästään pianoon ja Rufuksen lauluun. Periaatteessa rohkeassa toteutuksessa olisi ainekset mielenkiintoiseen albumiin, jonka riisuttu ilmaisu näyttäytyisi koskettavana henkilökohtaisuutena. Valitettavasti siitä jäädään kauas.
All Days Are Nightsin ongelma kiteytyy siihen, että pelkistetyissä sovituksissa Rufuksen teatraalinen ja keikaroiva tulkinta korostuu rasittavuuteen saakka, ja karkottaa samalla läsnäolon tunteen lähes täysin. Laahavasti etenevät, kertosäkeitä ja muistijälkiä jättäviä melodioita välttelevät laulut seuraavat toisiaan niin samankaltaisina, että albumin kuunteleminen keskittyneesti vaatii lujaa tahdonvoimaa. Levyn keskelle Rufus on sijoittanut kolme säveltämäänsä Shakespearen sonettia (joista keskimmäinen on yllättäen levyn mieleen jäävimpiä sävellyksiä) ja lopussa kuullaan näyte Wainwrightin säveltämästä ranskankielisestä oopperasta.
Toki Rufuksen omintakeinen ja kieltämättä taitava ilmaisu jaksaa pieninä paloina ihastuttaa tälläkin levyllä, mutta kokonaisuutena se on lähes läpäisemätön möhkäle. Yksittäisistä raidoista The Dream istuisi virkistävänä välipalana mille tahansa Wainwrightin aiemmista albumeista.
