SENTENCED: The Funeral Album

Sentencedin puheet viimeisestä levystä on syytä ottaa vakavasti, sillä niin painokkaasti bändi on ilmoittanut lopettavansa. Lausuntojen anto jatkuu The Funeral Albumilla, jolta saa lopullisen varmuuden: tästä ei ole paluuta.

Maahanpanijaiset saavat yllättävän käänteen heti aluksi, sillä May Today Become The Day on liki iloinen biisi! Kohtalaisen ripeästi rokkaavan avaajan kummallisen valoisa sävy tekee siitä huomionarvoisen. Kun vielä kakkosbiisi Ever-Frostillakaan ei kaiveta valtimoita, vaan osoitetaan tavallista vimmaisemmin paikkaa Sentencedin mielestä ihmiskunnan kusipäisemmälle osalle, on hautajaislevy arvoisessaan vauhdissa. Musiikki on biisi biisiltä tutun kuuloista, mutta koko ajan kuin paranneltua vuosimallia: pikkuviat ovat karsiutuneet matkan varrella ja laatu puhuu.

Her Last 5 Minutes on Sentencedin uran surullisin biisi, koska ironia on tipotiessään. Ville Laihialan laulu riipii normaalia syvempiä tuntoja, kun alituisen itsemurhaamisen sijaan ollaankin menettämässä toista ihmistä. Epätoivo lyö läpi rintakehästä selkärankaan ja biisiä on välillä hankala kuunnella. Ei huvittaisi välttämättä uppoutua niihin mielikuviin, joita sanoitus ja flat line siellä lopussa väistämättä tuottavat.

Vengeance Is Mine tuottaa tervetullutta vastakohtaa totuttuihin alistumisen fiiliksiin, sillä se pursuu vihamielisyyttä, harkittua ja kauan odotettua kostoa. Ja juuri kun tullaan rennolla keskitempoisella kompilla rullaavan biisi väliosaan, siihen kohtaan jossa kostonhetken voisi odottaa koittavan, alkaakin enkelinäänisen lapsikuoron laulu. Ratkaisu on niin härski, että meinaa päästä hörönauru.

Sävellykset ovat kauttaaltaan ehjiä, koko levyn mittakaavassa ehkä mieti-tymmän oloisia kuin koskaan aiemmin. Siellä on ilmaa, tapahtumia, monipuolisia oivalluksia tavallaan yksinkertaisten kuorten sisässä. Ei mitään, mikä ei sattuisi linjaan, mutta elävöittäviä yksityiskohtia ja yllätyksiäkin. Äärimmäisen selkeän tuotannon ansiosta kaikki viimeisen kierroksen tarjoilut ovat levyltä myös helposti poimittavissa. The Funeral Album on erittäin tasainen levy – ainoana notkahduksenaan vitsiksi kääntyvä death metal -muistutus Where Waters Fall Frozen -, ja hyvä niin, sillä eihän hautajaisissakaan ole erityisiä kohokohtia. Pitkille ja erityisen melodisille soolo- ja harmoniaosuuksille on kuitenkin salaa taputettava muiden hautajaisvieraiden huomaamatta. Akustiset kitarat rikastuttavat komppia lukuisissa kappaleissa.

A Long Way To Nowherellä katsellaan uraa taaksepäin tutkiskellen lukuisia uhrauksia ja, tuttuun tyyliin, vähäisempiä saavutuksia ja johtopäätös on, ettei päästy mihinkään. Lopullinen summaus tehdään End Of The Roadissa, Sentencedin viimeisen levyn viimeisessä biisissä. Kirkon kello lyö ja isolla osalla kuulijoista on taatusti lyriikan mukaan surullinen, mutta jotenkin juhlava olo. "Onko elämä ohi vai vastako se alkaa?", kyselee Laihiala.

The Funeral Albumia kuunnellessa ei tule mieleen epäillä, etteikö Sentencedillä olisi ollut annettavaa hamaan loppuun asti. Crimsonin (2000) ilmestyessä, kun elämän loppumisen kaipuu kääntyi teemana jo tylsäksi ja biisit eivät olleet totutun tasoisia, tuli hetkeksi mieleen, että tässäkö tämä nyt oli. Mutta The Cold White Light (2002) palautti harhailleet ajatukset syviin uomiinsa ja The Funeral Albumin kohdalla tekee mieli ilmoittautua vapaaehtoiseksi ottamaan kuulaa kalloon bändin rinnalle. Aivan kuin tietoisuus viimeisestä levystä olisi juottanut Sentencedille normaalia suuremman määrätietoisuuden. Albumilla ei ehkä ole niitä yksittäisiä hittilauluja, joista Sentenced kaikkein ensimmäisenä tullaan muistamaan, mutta kokonaisuutena se on uran huippujen joukossa.

Tunnelmiltaan The Funeral Album on musta ja on syytä ollakin. Tässä ei nyt kanneta mitä tahansa bändiä, vaan koko melankolisen suomalaisen metallisuuntauksen aloittanutta porukkaa. Sentencedille ollaan tässä maassa niin paljon velkaa, että kerralla takaisin maksettuna summa saisi houkuteltua vähäisemmät miehet takaisin lavoille. Huipulla lopettaminen on hieno ajatus, mutta moniko oikeasti tekee niin? Se yksi hurja bändi Pohjolasta, jota ahdisti aina niin perkeleesti.

"Liput puolitankoon", pyydetään Lower The Flagsissä, "maailma on taas ottanut askeleen huonompaan."