Useimmilla postrock- ja dreampop-yritelmillä pöytää pyyhkivän Sigur Rósin kuudes albumi ei ole orkesterin tuotannon popimmasta päästä. Valtarin kahdeksan biisiä muodostavat äänimaiseman, jonka lopullinen hahmottaminen jää kuulijan vastuulle.
Valtari on ikiaikaiseen tuulahdukseen tarttunut valikoima tuttuja Sigur Rós -teemoja keskellä pakkaa sekoittavaa sähköhäiriöpilveä. Levy osaa olla yhtäältä minimalistinen ja toisaalta painostava. Kosketinsoittimet, jouset ja kuorot saavat seuraa elektronisista kokeiluista.
Valtari tarkoittaa höyryjunaa, mikä ei kuvasta albumin musiikkia kuin ehkä järisyttävän määrätietoisen paukutuksen rikkoessa Varuð-biisin kauneuden vieden kuitenkin kappaleen uudelle raiteelle ja orgastiseen loppuun. Suurin osa Valtarista ei liiku kiskoilla vaan meren arvaamattomassa tuulessa. Välillä se keinuttaa rauhallisesti ja avaa soittorasian kuten Varðeldur-raidalla vaivuttamatta silti uneen.
Lienee vielä liian aikaista sanoa, onko Valtari Sigur Rósin paras albumi lyömättömän Ágaetis byrjun -klassikon (1999) jälkeen vai jopa hivenen heikompi kuin edellinen Með suð í eyrum við spilum endalaust -kokonaisuus (2008). Pystyn vain kertomaan, että pitkästä aikaa nautin bändin uuden levyn kuuntelusta suunnattomasti.